Minna Kuukan kolumni: Kesämökilläni eivät liehu tyylikkäät pellavaverhot, mutta sieltä löytyy jotain paljon arvokkaampaa

Jos joskus unohdan, kuka tai mikä olen, ei tarvitse lähteä Intiaan etsimään vastausta. Se löytyy pieneltä mökiltä, jossa kaikki on vähän sinnepäin, mutta juuri siksi kuten pitää, Minna Kuukka kirjoittaa.

Hiekkatien päässä voi melkein jo irrottaa kädet ratista. Tästä auto osaa perille. Ensimmäisestä y-risteyksestä vasen, seuraavasta oikea ja tien päähän.

Siellä, likistyneenä metsänreunan ja kirkasvetisen rannan väliin on mökki. Keltainen maali on rapissut ja terassin kaide repsottaa. Sauna kyyhöttää kiinni järvessä ja laituri on melkein suorassa – mennätalven jäät ovat olleet sille lempeitä.

”Saunalla henkarissa roikkuu 70-luvun psykedeeliskuvioinen saunatakki ja keittiön kirkkaanoranssissa astiakaapissa on räikeänvihreitä juomalaseja.”

Täältä ei saa sisustuslehtien kesäparatiisikuvia pieteetillä entisöidyistä puitteista. Ei liehu tyylikkäät pellavaverhot terassille, jonne on katettu kristallilasit hienostuneeseen kilistelyyn. Täällä on kaikki kuten on ollut vuosikymmenet. Saunalla henkarissa roikkuu 70-luvun psykedeeliskuvioinen saunatakki ja keittiön kirkkaanoranssissa astiakaapissa on räikeänvihreitä juomalaseja. Puuhellalla on punainen pehtooripannu, kyljissä monenlaista osumaa. Mäntysuovalta tuoksuvat räsymatot rullalla eteisen penkillä.

Kaikki on vähän sinnepäin ja siksi juuri kuten pitää.

Olen tullut koiran kanssa määmatkalle tänne, missä osaan olla. Seuraava viikko vain me, rannan äänet ja oman pään suhina.

Nostan autosta laukun siihen kohtaan, jossa minusta on otettu kuva yksivuotiaa­na. Nauran kameralle valkoinen hellekypärä päässä ja vaari loikoo kyljellään vieressä vahtimassa, ettei pikkumimmi tuiskahda metalliseen pesuvatiin, joka on tuotu siihen vesileikkejä varten. Vaarilla on sininen froteelippis ja sarkahousut, joiden henkselit kulkevat paljaan yläkropan poikki.

Vaarin froteelippis on jo vuosia ollut ulkorakennuksen naulakossa.

Potkin kengät pois, lasken arat kaupunkilaisjalkapohjat pihapolulle ja päästän maan virtaamaan sisään. Rantaan kävellessä pian taas muistan väistää pudonneita männynkäpyjä, luonnon legopalikoita, joiden päälle ei halua astua. Viikon ku­luessa iho karaistuu.

Kaikki on kohdillaan ja tuttua. Järvi liikehtii tänään sinisenä. Tiedän, että illaksi tyyntyy ja silloin kuikka huikkaa niemenkärjen takaa. Saatan vastata.

Keittiön hyllyyn on unohtunut edellisvuotinen lasipurkki itse keiteltyä kuusenkerkkäsiirappia. Sen valmistaminen vei pari päivää ja silloin olin hetken varma, että jatkossa kaikki perheen ravinto hankittaisiin metsästä.

Ajatus karkasi herkullisimpiin osmankäämiresepteihin ja suussasulavimpiin tapoihin valmistaa piharatamoa. Päässä pyöri halu elvyttää henkiin unohdettu ape, pettuleipä. Kaislanjuuri ja jäkälä – kuulkaa lapset, äiti laittelee!

Nyt hymyilyttää, mukana on pakastepizza.

”Haikeus käy mielen päällä. Minäkin jään tuntuna tänne.”

Saunan terassilla kuljetan kämmentä puunsyitä pitkin. Kuvittelen, että niihin on jäänyt menneiden polvien askeleista tietty tuntu, ja haikeus käy mielen päällä. Minäkin jään tuntuna tänne.

Ehkä joskus joku, joka ei ole vielä edes olemassa, laskee kätensä tähän, missä omani nyt on, sivelee uurteista puuta.

Sitten muistan lapsuudesta äkeän myrskyn, joka nosti aallot nuolemaan saunan ikkunoita. Istuin möyryä turvassa alalauteella ja tätini pesi kynttilänvalossa hiuksiani tuoksuvalla sampoolla. Saunan jälkeen ampaistiin hartiat kireinä sateen läpi sisälle mökkiin.

Nyt laiturin alta kömpii valoon vastakuoriutunut sudenkorento. Levittelee kosteita siipiään, värisyttää niitä yksi kerrallaan ja aurinko paistaa niiden läpi.

Saunan pata, vanha ketku, on yhtä hankala sytytettävä kuin aina, mutten anna periksi. Tuohi tartuttaa lopulta tulen sytytyspuihin ja kohta piipusta nousee vieno vana. Suljen silmät ja vedän keuhkot täyteen hennosti savulta tuoksuvaa järvi-ilmaa. Maailma humisee jossain kaukana, olkoon niin.

Tiedän, että jos ikinä unohdan kuka tai mikä olen, ei tarvitse lähteä Intiaan etsimään vastausta. En minä siellä piileksi. Täältä minä löydyn. Pieneltä tuuliselta tontilta, jolla laillani rapistuneet rakennukset odottavat kesästä kesään. Linnut laulavat korkeissa koivuissa siinä, missä muinoin oli venevaja.

Tänne tuo suora tie, ensimmäisestä y-risteyksestä vasen, seuraavasta oikea. Ja kohti rantaa, pitää jatkaa ihan tien päähän saakka. Sitten on perillä.