Kolumnit

Minna Kuukan kolumni: Lahjoitin tietämättäni ventovieraalle kokonaisen päivän

Aika on arvokkainta, mitä voi toiselle antaa, ja olin tietämättäni juuri lahjoittanut ventovieraalle kokonaisen päivän, kirjoittaa Minna Kuukka.

Teksti:
Minna Kuukka

Aika on arvokkainta, mitä voi toiselle antaa, ja olin tietämättäni juuri lahjoittanut ventovieraalle kokonaisen päivän, kirjoittaa Minna Kuukka.

Toisinaan olen tonttu. Siitä samannimisestä joululaulusta, jossa säkeistö säkeistön perään harmaaparta kiertää unettomana pakkasöisiä tiluksia tarkastamassa, että kaikki on kuten pitää, ja pohtii pohtimistaan.

Unen rajamailla tonttu on kuulevinaan ajan virtaa ja miettii, mistä se tulee ja minne menee.

Kymmenen vuoden takaisessa valokuvassa olen ruokakaupassa merirosvokapteeniksi pukeutuneen 6-vuotiaan kanssa. En jaksanut kieltää. Nyt sängyltään roikottaa jalkojaan yli 190-senttinen nuori mies, sama entinen Kapteeni Koukku. Mihin aika meni, ihmettelee äititonttu.

Karuselli pyörii kiihtyvään tahtiin. Kun päätään kääntää, huomaa, että taas on joulu, joulu, joulu, ja keväätkin nivoutuvat toisiinsa. Oliko se toissa vuonna? Ei, vaan viisi vuotta sitten. Onko 90-luvusta tosissaan jo niin kauan? Tuntuu, että kaikesta on.

Taannoisen tutkimuksen mukaan varttuneemman ihmisen käsitys ajan alati kiihtyvästä kulusta johtuu siitä, että vanhempana vastaanottaa ja käsittelee vähemmän tuoreita mielikuvia kuin nuorempi ihminen. Hermorakenteen takkuiset polut haperoituvat ja aivosignaalit joutuvat yhä pidemmille reiteille. Lapsena pelkästään yhden päivän aikana vastaanotettujen mielikuvien määrä on suuri, ja siksi kesät tuntuvat loputtomilta.

Tammikuu on omalla kohdallani poikkeus: se oli nytkin pitkä eikä vitkaisen tuntumansa takia kuulu suosikkeihin. Sen aikana ehtii moneen otteeseen opetella kirjoittamaan uuden vuosiluvun ja miettiä, miten ihanalta kevät tuleekaan tuntumaan. Nukkumaan mennessä hymyilyttää – taas yksi päivä vähemmän pitkää kuukautta. Ja perjantait ovat juhlapäiviä – pian voi vetää yli kokonaisen viikon. Tulisi jo helmikuu!

Pieni ääni mielen uumenista toisaalta kysyy, onko keski-ikäisellä tällaiseen tuhlailuun varaa? Onko oikein toivoa, että yksi ja useampikin jäljellä olevista päivistä kuluisi nopeasti? Arvokkaita minuutteja ja tunteja! Pääomaa, joka hupenee. Harmittaako viimeisinä hetkinä, että näinkin leväperäisesti on ajankulusta ajatellut?

”Tapahtumarikas viikko on minuuttejaan pidempi muistoilla mitattuna.”

Rent-musikaalissa on hieno kappale Seasons of Love, jossa lauletaan vuoden 525 600 minuutista ja kysytään, missä muussa yksikössä vastaavan ajan voisi mitata. Juotuina kahvikupillisina, auringonlaskuina, nauruina, riitoina? Entä rakkaus, voisiko vuoden mitata rakkauden määrällä?

Imelää, liikuttavaa. Oikeastihan aika on fysiikan perussuure, jonka yksikkö on sekunti.

Mieli puolestaan mittaa aikaa muistojen määrällä. Tapahtumarikas viikko on minuuttejaan pidempi muistoilla mitattuna.

Pari vuotta sitten seisoin Senaatintorin kupeessa odottamassa raitiovaunua. Katoksen alle asettui myös muuan keski-ikäinen mies, joka hetken vilkuiltuaan selvitti ääntään ja kääntyi kohti:

”Anteeksi, nyt tulee todella outo kysymys: onkohan nyt perjantai vai lauantai?”

Katsoin päin enkä edes tajunnut äimistellä kysymystä.

”Kyyyllä nyt on perjantai…”

”Ai miten hyvä! Katsos kun tässä jäi vähän römpöttely päälle ja mietin, että ehtikö jo tulla lauantai. Olin nimittäin luvannut hoitaa lauantaina yhden huoltohomman ja mietin, että menikö ohi. Mutta ei sitten mitään hätää! Ai että. Kuule, kiitos tosi paljon. Kiitos!”

Mies jatkoi askel keventyneenä torin poikki kohti Kruununhakaa.

”Olin tietämättäni juuri lahjoittanut ventovieraalle kokonaisen päivän. Hymyilytti.”

Nousin itse raitiovaunuun ja painoin viikon päätteeksi otsan vasten viileää ikkunaa. Tuijotin ulos ja mietin, mitä nopeassa kohtaamisessa tapahtui. Aika on arvokkainta, mitä voi toiselle antaa, ja olin tietämättäni juuri lahjoittanut ventovieraalle kokonaisen päivän. Hymyilytti.

Jälleen uuden vuoden alkuhaminoissa muistutan itselleni, että ajan hännästä en saa kiinni ja vauhdin taivastelu on turhaa.

Joten kompuroikaa, aivosignaalit, yhä röykkyisemmiksi käyvillä pääkopan poluilla! Kiitäkää viikot!

Vedän keuhkot täyteen ja asetun vastustelematta pyörteen vietäväksi. Ja kun joskus oikein hengästyttää, asetun pyykkikoneen eteen pesuohjelman viimeiseksi minuutiksi. Se nimittäin on pitkä.

X