Kolumnit

Minna Kuukan kolumni: Loppuunmyyty joulukalenteri sai hullut mittasuhteet – lopulta se kuvasti kaikkea saamattomuuttani

Miksen tarttunut kalenteriin kuin hetkeen silloin, kun niitä vielä oli? Nyt meni nenän edestä pikkuasia, ehkä seuraavalla kerralla jotakin oikeasti merkittävää, vaikka huikea mahdollisuus, Minna Kuukka kirjoittaa.
Teksti: Minna Kuukka Kuvat: Liisa Valonen

En tänäkään vuonna hankkinut joululahjoja lokakuussa. Moni kuulemma niin tekee, varmasti järkevää. Vuoden kääntyessä ehtoopuolelle kun muutenkin on vireystilassa alenemaa ja mielen päällä paljon. Turhan tuttu viime hetken juoksentelu ei tunnelmaa ainakaan kohota.

Kauppojen varhainen joulukalenteritarjonta muistuttaa, että jokunen vuosi sitten kaikki melkein muuttui.

Sinä vuonna, marraskuussa matkalla lapsen hammaslääkäriin, päätettiin napata mukaan tavaratalosta sieltä edellisviikolla bongattu huulirasvajoulukalenteri. Kyllä, juuri se. Ylihintaisia huulirasvoja luukuissa, mutta se oli suurin hullutus juuri sillä hetkellä ja pitkällisten neuvotteluiden lopputulemana olin heltynyt.

”Voi kuulkaa. Niitä tuli meille 150 kappaletta, ja ne menivät hujauksessa! Ovat loppuneet kaikkialta, ei ole kuulemma maakunnissakaan. Lisää ei ole enää tulossa”, tavaratalon myyjäneiti kallisti päätään ja hymyili virheettömässä meikissään.

Lapsen silmät laajenivat. ”Äiti, sanoit viime viikolla, että ehditään kyllä hakemaan se. Ja nyt ne ovat loppu! Mitä tarkoittaa se ’maakunnissakaan’?”

Silmäkulmassa nyki, ja kaulaliina alkoi hiostaa. Olisiko tähän hyvä heittää kehitysmaiden lapset -pohjalta jotakin? Yleinen puheenvuoro hyväosaisuudesta? Kenties muistuttaa, että yksi vanhempien tärkeä tehtävä on opettaa lapsilleen pettymysten kestämistä?

Esitin kuitenkin huoletonta. ”Ei tässä nyt kannata hätäillä, katsotaan! Eivät ne kaikkialta tietenkään ole loppuneet.”

”Lapsi nyki hihaa, oli pannut merkille äitinsä muljahtelevat silmämunat ja yritti toppuutella vimmaa.”

Matkalla hammaslääkäriin ehti soittaa yllättävän moneen puotiin. Helsinkiä, Espoota, Vantaata, Keravaa. Porvoon varmistin, koska sinnehän oli aina kiva ajella, ja Lahdessa puolestaan asui vaari. Tampereellakin oli sukulaisia. Ei yhtä kalenteria missään. Lapsi nyki hihaa, oli pannut merkille äitinsä muljahtelevat silmämunat ja yritti toppuutella vimmaa. ”Ei se nyt haittaa, annetaan olla”, yritti.

Vaan kun ei siinä enää ollut kyse lapsesta eikä kalenteristakaan. Typerä tuote, jota ilman lapsi tosiaan hyvin pärjää ja täyspäiseksi aikuiseksi kasvaa. Sillä hetkellä se silti edusti jotakin paljon suurempaa.

Loppuunmyyty kalenteri oli yhtäkkiä synonyymi kaikelle sille, mitä oli elämässään joskus päättänyt lykätä. Hankalia päätöksiä, vaikeita keskustelunavauksia, ikäviä työtehtäviä.

Miksen tarttunut kalenteriin kuin hetkeen silloin, kun niitä vielä oli? Nyt meni nenän edestä pikkuasia, ehkä seuraavalla kerralla jotakin oikeasti merkittävää, vaikka huikea mahdollisuus.

”Kalenteri oli avannut jotkut oudot portit, ja valloilleen pääsi nyt kummia asioita.”

Itseinho nosti päätään, saamattomuus syletti, vaikka samalla ymmärsin, että tilanne oli saamassa aivan hullut mittasuhteet.

Kalenteri oli avannut jotkut oudot portit, ja valloilleen pääsi nyt kummia asioita.

Päätin, että kaikki muuttuu. Näin ei saa tapahtua enää koskaan. Jos jotain on hankittava, se on tehtävä heti, kun tarve on havaittu. Joululahjat ostetaan jatkossa lokakuussa, kevätjuhlamekko ennen pääsiäistä. Aikataulutetut asiat hoidetaan ensi tilassa. Pitää kääriä hihat ja ryhtyä hommiin niitä lykkäämättä. Tarvittiin vain puuttuva joulukalenterillinen huulirasvoja, että tämän ymmärsi.

Ei arvannut satunnainen vastaantulija, että synkkänä lapsensa kanssa marraskuisessa iltapäivässä laahustava äiti järjesteli siinä sielussaan asetuksia uuteen uskoon, paini demoniensa kanssa ja kätilöi uutta parempaa itseään.

Hammaslääkäristä lähtiessä puhelin pirahti: ”Kuule, soittelit meidän markettiin siitä joulukalenterista ja kun lopetin, sanoin kollegalle, että taas joku onneton kyseli sellaisen perään. Hän muisti, että meillä on tuolla kaapissa yksi kappale, joka oli varattu, mutta sitä ei sovittuun päivään mennessä haettu. Että ottaisitteko sen, jos varaan nyt nimellä?”

Näin paljon myöhemminkin episodi muistetaan meillä perheessä. Vuosi, jona äiti sekosi joulukalenterista. Vettä on sittemmin virrannut, mainingit laantuneet, elämä palannut tuttuihin, vitkutteleviin uomiinsa. Asiat tulevat tehtyä armollisesti ajallaan.

En tänäkään vuonna hankkinut joululahjoja lokakuussa.

X