Minna Kuukan kolumni: Nukun ”liian vähän” enkä nauti nukkumisesta – tämä on minun rytmini ja siksi juuri sopiva

Kokemus on osoittanut, että nukkuminen kuuluu asioihin, joista kaikkien oletetaan nauttivan. Vähän niin kuin kesän pitkistä aurinkoisista päivistä, lomamatkoista ja jäätelöstä, kirjoittaa Minna Kuukka.

Nuku nuku nurmilintu!

Vaan eipä se nuku. Räpyttelee tajunnan rajamailla ikkunalaudalla ja miettii, lehahtaisiko kokonaan pois.

Jalka hakee lakanalta viileää kohtaa, peitto paremmin, tyynyn pöyhäisy: ’jää vielä, jää – hoidetaan tämä nyt kerralla pois!’

Aamuun olisi aikaa ja pitäisi vielä nukkua, ihan näin vähillä unilla ei ihminen pärjää. Kunpa pärjäisi.

Olen lapsesta saakka toivonut, että voisin viivähtää unien syvissä vesissä vain lyhyen, intensiivisen hetken ja pulpahtaa pian pintaan, hereille, akku nopeasti täyteen ladattuna.

Ajatus siitä, että ollakseen toimintakykyinen on ihmisen vietettävä kolmasosa vuorokaudesta tajuttomana, on aina ärsyttänyt. Yksi monista valuvioista.

En ole huonouninen – myötätuntoni kaikille, jotka siitä todella kärsivät – olen vähäuninen.

Ei illan- eikä aamunvirkku, pelkkä virkku, joka nukkuu miten sattuu ja virallisilla mittareilla liian vähän.

”Kokemus on osoittanut, että nukkuminen kuuluu asioihin, joista kaikkien oletetaan nauttivan.”

Kokemus on osoittanut, että nukkuminen kuuluu asioihin, joista kaikkien oletetaan nauttivan.

Samanlaista kulmienkohottelua kohdannee hän, joka mainitsee vähemmän välittävänsä kesän pitkistä, aurinkoisista päivistä, lomamatkoista tai jäätelöstä.

Jo lapsena välttelin yökyläkeikkoja juuri tämän takia.

Iltaisesta valvomisesta huolimatta oma uni loppui jo varhain aamulla eikä vieraassa kodissa voinut nousta haahuilemaan. Kaveri vieressä tuhisisi syvää unta vielä monta tuntia. Viihdyttävä älypuhelin ei ollut vielä edes pilkkeenä Steve Jobsin silmäkulmassa, joten hereillä maatessa oli kulutettava aikaa laskemalla hyllyn kirjoja tai kuvioita tapetissa. Välillä kokeeksi äänekkäämpi yskäisy – olisiko kaverin uni jo ohenemaan päin? Voitaisiin nousta ja alkaa taas oikeasti elää.

Tietenkin myös nukkumisangstista väsyttää, eikä antipatia levon tarvetta kohtaan sitä suinkaan poista.

Vähillä unilla pärjäävää hiertävät muistutukset 7–9 tunnin minimimääristä. Tuntuu, että vasta viime aikoina on asialle annettu enemmän siimaa: kenties toisille meistä riittää lyhyempi pyrähdys Höyhensaarille ja että on myös ihmisiä, joiden nukkuminen poikkeaa keskiarvosta, ja silti he voivat hyvin.

Nukkumista, unta, sen laatua ja siihen liittyviä ongelmia tutkitaan nykyään enemmän kuin koskaan ennen. Virkistäytymisestäkin on tullut suoritus, joka tulisi hoitaa oikein.

Vähäisten unien haittavaikutuksista en, ironista kyllä, ole jaksanut enää vuosiin lukea.

Kaipa me vähäuniset ja herkästi nukkuvat olisimme karsiutuneet sukupolvien ketjussa pois, jos näillä ominaisuuksilla ei olisi jotakin roolia ihmisen olemisessa. Meitäkin on tarvittu.

Geenit vaikuttavat unen laadun ohella myös unen pituuteen. Ehkä vähäunisella esiesiesiesiäidilläni on ollut tehtävänsä lauman leijonavahtina, joka on muiden nukkuessa valvoskellut luolan suulla valmiina hälyttämään apua vaaran uhatessa. Vahtinut, ettei pahaa tapahdu. Pitänyt sillä tavoin yhteisöä hengissä.

Kaukainen jälkeläisensä täällä ei malta mennä yöpuulle vaan kuljeskelee ikkunalta toiselle, antaa katseen kiertää pimeää sisäpihaa, kuulostelee ovien takaa muun perheen tasaista hengitystä. Laskee kämmenen nukkuvan koiran päälaelle. Kaikki on hyvin. Vastapäisen talon neloskerroksessa palaa valo, kenties sielläkin leijonavahdin jälkeläinen valvoo oman luolansa suulla. Enää ei uhka nouse varjoista petona tai vihollisheimona, lähinnä jokin saattaa öiseen aikaan liikahtaa oman pään sisällä: pelko, uhka, toive, odotus.

”Muun maailman nukkuessa valvova kohtaa kauniita ja harvinaisia hetkiä.”

Muun maailman nukkuessa valvova kohtaa kauniita ja harvinaisia hetkiä. Hiljaisuus, rauha, uutisvirran hetkeksi rauennut pauhu. Ja toisaalta aamun autiot kadut ja niille vähitellen ilmaantuva hereillä olevien heimo petaamassa uutta päivää.

Epäilijöille ja itsellenikin aika ajoin muistutan: tämä on minun rytmini ja siksi juuri sopiva. Uskoisin, että kun jonain päivänä elämääni muistelen, ei sieltä mieleen nouse se eräskin hyvin nukuttu yö vaan luultavasti kokoelma niitä, joina ennemminkin unet jäivät vähiin.