Mitä meistä tuli isoina?

Illan kohokohta ei näyttänyt kummoiselta, sillä se tarjoiltiin sinisessä muovikulhossa. Muistatteko tämän, kysyi emäntä pääruuasta. Minulla ei ollut hajuakaan, mutta yksi muisti – tietenkin se lukioluokkamme hyvämuistisin tyttö.

Jo ennen ruokatarjoilua meidän lukiokaverusten tapaaminen oli ollut ikimuistoinen. Tilanne oli kuin niissä amerikkalaisissa elokuvissa, joissa kohdataan vuosikymmenten kuluttua ja käydään läpi elämäntarinat. Edellisestä tapaamisestamme oli neljännesvuosisata, mutta yhdellä oli yhä tallella ironinen huumorintajunsa. Toisella oli edelleen suuri sydän ja kaunis lauluääni. Kolmannesta ei tullut Miss Maailmaa, kuten hän oli suunnitellut, mutta kroppa oli vieläkin mallin mitoissa.

Olimme opiskelleet ilmaisutaitolukiossa, mutta päädyimmekö näyttelijöiksi? Emme, sillä pöydän ääressä istui muiden muassa opettaja, graafikko, ensihoitaja ja rahoitusvalmistelija.

Hassua, että jokainen muisti menneestä eri asioita. Olin esimerkiksi unohtanut ovelan matematiikan opettajamme. Kokeet palautettuaan hän kertoi ratkaisut kysymyksiin, ja seuraavalla tunnilla tehtävistä arvottiin yksi, jonka sai uusia. Jos siinä onnistui, arvosana nousi puoli numeroa. Nerokas tapa saada meidät pänttäämään kaikki uudelleen.

Yksi luokkakaverini oli ottanut mukaan vanhan valokuva-albumin. Sen sivuilla poseerasimme englanninluokassa, vanhojentansseissa, Pariisissa ja Frankfurtissa. Olimme reissanneet yhdessä tai lähetelleet valokuvia toisillemme muistoksi. Albumissa vähän kellastuneena oli meidän nuoruutemme. Näytimme liikuttavan nuorilta, paitsi yksi meistä, joka pukeutui jo lukiossa kuin keski-ikäinen konttoristi.

Yhdessä kuvassa kaverit olivat tervehtimässä minua opiskelupaikkakunnallani. Miten sekin vierailu oli saattanut unohtua?

Pari viikkoa aiemmin teema oli ollut sama, mutta vuosikymmen eri. Kaverini lapsuusvuosilta oli kutsunut koolle pihakunnan lapset. Vanhojen kotitalojemme viereen rakennetaan nimittäin valtava asuinalue, ja samalla entiset leikkipaikkamme jäävät kauhakuormaajien jalkoihin, kalliot räjäytetään uusien kerrostalojen tieltä ja niityille jyrätään autoteitä.

Tuntui tärkeältä olla paikalla, ikään kuin hyvästelemässä lapsuuden maisemat. Moni taisi ajatella samoin, sillä meitä oli kymmeniä.

Pihoja kiertäessämme kuulimme samalla, miten elämä on lapsuuskavereita kohdellut. Joukossa oli esimerkiksi laitoshuoltaja, autokauppias ja nahkakauppias. Pala palalta palasi myös mieleen, millaista elämä oli helsinkiläisessä esikaupungissa 1970-luvulla.

Silloin oli paljon lapsia ja talkoita, sillä maalta muuttaneet ihmiset tarttuivat toimeen ja osallistuivat. Kerhotiloissa oli aina ohjelmaa: tyttöjen, poikien ja teinien kerhoa – näytelmäkerhosta puhumattakaan. Nyt kerhot on ulkoistettu kunnille ja kaupungeille, eikä enää ole teinejä vaan murkkuja.

Yhteisöllisyys on out ja omasta elämästä raportoiminen in. Kaikilla on blogit, Twitter-tilit ja Instagram-kuvakokoelmat, mutta meidän talonyhtiöllämme oli ABC-lehti. Julkaisussa kerrottiin esimerkiksi hiihtokilpailuista, jotka alkoivat B-talon takaa ja jatkuivat mäkeä ylös kohti C-taloa.

Ajat tosiaan olivat toiset, sillä joku muisti, kuinka lapsia lähetettiin lähikauppaan tupakkaostoksille. Siihen aikaan ei vielä ollut tiukkaa tupakkalainsäädäntöä, mutta sen sijaan oli lähikauppoja.

Pikkuisen minua harmitti, että suosikkileikkipaikastani, talojen välissä sijainneesta suosta, oli kuivatettu koristelampi. Kun elämä lähiöissäkin on nyt tehokasta ja tyylikästä, missä lapset käyvät kastelemassa kenkänsä?

Mutta mihin ihmeeseen se sinisessä muovikulhossa majaillut ruoka liittyikään? Vierailuun, jonka illan emäntä ja toinen luokkakaverini olivat tehneet opiskelijaboksiini. Meille oli tullut nälkä, mutta emme osanneet laittaa ruokaa. Nokkelina olimme käyneet kirjastossa kopioimassa keittokirjasta yhden ohjeen. Emäntä oli painanut sen mieleensä ja valmistanut ruokaa ensin poikaystävälleen ja lasten synnyttyä koko pienelle perheelleen.

Ja nuoruutemme herkku? Kanalla ja meetvurstilla höystetty rakettispagettisalaatti.

Kotimatkalla ymmärsin, miksi tälläkin porukalla sovimme näkevämme pian uudelleen.

Elämän varrella tapaa ihmisiä, jotka kokevat tiettynä aikana samat asiat ja tuntevat samat ihmiset. Vain meillä voi olla yhteisiä muistoja – vaikka olisimme jo unohtaneet, mitkä ne ovat.

Sitä paitsi oli hauska nähdä, mitä meistä tuli isoina.

Kuva: Thinkstock