Kolumnit

Mitä siivoojani opetti minulle

Teksti:
Sari Helin

Otin kotiin siivousapua sellaista välittävästä toimistosta. Eräänä aamuna ennen talvista auringonnousua Apu seisoi ovella hymyssään, joka ulottui suupielestä toiseen ihan aidosti, ei sillä tavalla puolikireästi kuten meillä kanta-asukkailla on tapana hymyillä etenkin kesäajan ulkopuolella.

Mitä siivoojani opetti minulle

Apu suhtautui työhönsä suurella sydämellä. Hän kysyi, saisiko järjestellä ja hän totisesti järjesteli. Avun jäljiltä tiskipöydällä lojuneet tavarat menivät paikoilleen kaappiin, kynttilänpätkät hävisivät jaloista, lehtipinot suoristuivat ja kuolleet kukat menivät roskikseen.

Apu muistutti, että kuolleet kukat eivät tee hyvää sielulle ja siinä oli kyllä järkeä. Yhtenä päivänä hän laittoi pöydälle lapun, jossa luki: järjestelin kylpyhuoneen kaapit. Sitä ei ollut tapahtunut vielä koskaan aikuisen elämäni aikana.

Apu on kotoisin Aasiasta. Hän on jättänyt tyttärensä ja miehensä kotimaahansa, mies ajaa riisilasteja maalta kaupunkiin. Apu oli lähtenyt ensimmäisen kerran ulkomaille töihin kun tytär oli yhdeksän kuukautta ja kun hän palasi Dubaista ensimmäisen kerran, tyttö oli puolitoista vuotta, eikä enää tuntenut äitiään.

Tyttären jättäminen raastaa Apua joka päivä, koska tytär on oppinut vihaamaan ajatusta työviisumista ja siitä, että näkee äitiä vain Skypessä. ”Aasiaan on pitkä matka ja kalliit liput, sinne ei matkusteta perheen takia joka vuosi”, Apu totesi kerran. Hän uskoo uhrauksensa tuovan paremman tulevaisuuden lapselleen.

Apu lähettää kotiin tyttärelleen ja vanhemmilleen rahaa sekä paketteja. Paketin tuleminen on sellainen nähtävyys koko kotikylässä, että sen sisältö jaetaan myös naapureille, jotka kaikki kokoontuvat paketin saajan luokse ihmettelemään suomalaista saippuaa ja hammastahnaa. Paketin koon pitää olla suuri, että koko kylälle riittää. Moni lähetetyistä tavaroista on luultavasti alun perin valmistettu juuri Avun kotimaassa, mutta niiden saapuminen tarunhohtoisesta Suomesta, se on se juttu.

Sillä Suomi on Avulle tarunhohtoinen paratiisi. Apu haluaa saada täältä pysyvän oleskeluluvan, koska ”oi, Suomessa on niin rauhallista! Lapset kulkevat yksin busseissa kouluun, tämä on niin turvallinen maa!”  Tai ”täällä on niin hyvät koulut!” Sekä ”niin hyvä terveydenhuolto ja niin halvalla!” Suomalainen sosiaaliturva on Avun mielestä jo ihan liikaa. ”Täällä saa rahaa, vaikka ei kävisi töissä? Se on ihan kummallista!”

Samaan hengenvetoon hän sanoi, ettei itsenäisyyspäivänä ymmärtänyt ollenkaan ikkunoita hajottavia anarkisteja. Hän ei voi käsittää, että joku tällaisessa kultamaassa haluaa kapinoida, koska ”jos kotimaassani ei tee töitä ja kapinoi, saa kerätä syötävänsä puiden oksilta. Ei valtio auta mitenkään ja kapinalliset pistetään putkaan.”

Apu ajattelee, että suomalaisilla anarkisteilla on asiat liian hyvin ja liikaa aikaa.

Siivoojani sanoo hyvin usein, että me suomalaiset olemme niin etuoikeutettuja. Hän sanoo varovasti, että ei ole varma, tajuavatko meidän lapsemme, minkälaisen yltäkylläisyyden keskellä elävät. Kun mietin omia lapsiani, se on ihan totta. Lastenhuoneet ovat täynnä roinaa ja elektroniikkaa, jonka käytöstä tulee vähintään pientä riitaa useimpina päivinä. Suomalaislapsilla on niin paljon koneita, että ne ovat muuttuneet tärkeämmäksi kuin perheen ihmissuhteet. Ja niin paljon muoviromua, että muoviromuilman haisteleminen alkaa jo käydä lasten terveyden päälle. Apu sanoo, että suomalaislapsille tulisi opettaa kiitollisuutta kotona joka päivä.

Apu käy siivoustöissä päivät ja tiskaa iltaisin ravintoloissa. Hän haluaa tehdä paljon töitä, koska hänen pitää osoittaa Suomelle olevansa hyvä kansalainen, sellainen, joka joskus saisi Suomen passin. Suomen passi olisi hänen kallein aarteensa, hän sanoo. ”Jos sen saan, vain itken ja itken onnesta, enkä ikinä anna sen rypistyä.” Minä mietin, minkähän kassin pohjalle oma passini jäi rypistymään epäkiitollisen emäntänsä jäljiltä.

Olen siivoojalleni kiitollinen siitä, että hän kertoi minulle tästä hienosta maasta, joka kuten kaikki hyvät asiat, kääntyvät itsestäänselvyyksiksi, jos ei joku välillä herättele.

Tämä on viimeinen kolumnini Annaan. Haluan kiittää teitä kaikkia satoja ihmisiä lähettämistänne palautteista ja viesteistä! Niitä on ollut ilo saada.

Jatkan kirjoittamista Huono Äiti -nettisivullani ja Facebookissa sekä pian myös Anna&Ellit -sivustolla. Kuulemisiin siis!

X