Naiset, kulttuurin tulevaisuus

Naisia. Kun viikonloppuisin käväisee Helsingin taidegallerioissa, ne ovat täynnä naisia.

Naisia, naisia, naisia. Eri-ikäisiä naisia. Ryhmissä kulkevia mummoja, puheliaita keski-ikäisiä, krapulaisia opiskelijanaisia. Gallerioissa käyvät kodittomatkin ovat naisia.

Seasta löytyy myös muutama mykkä mies, aina naisen seurassa. Eläkeikäiset miehet ovat galleriakäyntinsä kanssa jo sinut: tällaista elämä on, gallerioissa kävelyä ennen kuolemaa. Nuoremmilla miehillä on oma katsomisen tapa: he katsovat gallerian listasta teoksen hintaa, sitten etsivät teoksen vierestä tarraa, joka kertoisi, onko teos myyty, vasta sitten he katsovat teosta.

Jotkut populaarikulttuurin kliseet ovat sellaisia, että olemme pakkosivistäneet itsemme niiden toiselle puolen. Jotkut jatkavat meissä vahvasti eloaan. Eräs niistä, sarjakuvista tv-sarjoihin ja elokuviin, on se, että nainen haluaa mennä katsomaan taidetta, miehen mielestä se on turhuutta, ja lopulta nainen menee yksin katsomaan taidetta ja rakastuu taiteilijaan.

Naiset ja muutama säätiö estävät suomalaista kulttuuria kaatumasta.

Naiset täyttävät museot ja galleriat.

Naiset käyttävät miehiä enemmän kirjastoja, ostavat kirjoja, seuraavat kulttuuria, käyvät teatterissa ja istuvat tanssiesityksissä.

Suurimpia kulttuurin kuluttajia ovat pääkaupunkiseudulla asuvat akateemisesti koulutetut naiset, mutta junat ja bussit ovat täynnä eläkeikään päässeitä naisia matkustamassa pitkin Suomea kulttuurin perässä.

Se ei näy itse kulttuurissa. Se ei ole muuttunut ns. naiselliseksi: siinä ei kohdenneta sisältöjä huomiota herättävästi naiskatsojille, koska naiset eivät ole niin yksinkertaisia, että haluaisivat nähdä vain taidetta, joka kuvaa naista.

Siitä huolimatta kulttuurilla on tietyssä miesdiskurssissa naisellinen maine. Kunnon mies ei pue tuntojaan runoiksi, vaan oikein ajoitetuiksi murahduksiksi, tanssiminen on homojen hommaa, ja jos mies ei keksi teatterista mitään sanottavaa, se sylkee suustaan ulos sanan ”turkkalainen”. Hyvää kirjallisuutta on se, kun Juha Vuorinen tai Jari Tervo kertovat, että olipa niillä krapula.

Naiset pitävät kulttuurin pystyssä, mutta silti se ei välttämättä näy missään. Miehet ovat ne, jotka edelleen arvostelevat meille kulttuurituotteet mediassa, ja miehet ovat ne, jotka enimmäkseen päättävät, mitä luemme ja näemme.

Meillä on edelleen pelottavan vahvana käsitys naisesta, että käsilaukku, nainen varmaan haluaa uuden käsilaukun, kun se on nainen, se varmaan näkee siitä untakin. Ja meikit, meikit naista kiinnostavat, ylipäätään kaunis materia, jonka avulla nainen voi muokata itsestään miehelle uuden version itsestään.

Meille nainen on edelleen hieman pinnallinen, materialistinen hullu, Iines Ankan parodiaversio, joka raivostuu, jos ei saa haluamaansa käsilaukkua.

Me miehet emme ole lainkaan tuollaisia stereotypioita, vaikka vietimme juuri Stockmannin elektroniikkaosaston loppuunmyynnissä pari tuntia haalimassa kotiimme elektroniikkaa vain siksi, että se oli elektroniikkaa.

Pari vuotta sitten olin katsomassa kehuttua suomalaista ensiesitystä Kansallisteatterin päänäyttämöllä.

Lavalla latteiksi kliseiksi supistetut näyttelijät yrittivät edustaa eri sukupolvia, luoda niiden välille jännitettä. Miehen kirjoittama ja ohjaama esitys oli niin ennustettava ja mitäänsanomaton, että Hesarissa toinen mies oli innostunut kirjoittamaan näytelmästä pitkän sukupolvianalyysin, vaikka teksti oli kuin hölmöille lapsille suunnattua Eugene O’Neillia.

Jossain vaiheessa esitystä huomioni kiinnittyi edessäni istuvaan kolmeen keski-ikäiseen naiseen. Ensin he alkoivat huokailla levottomasti. Sen jälkeen supista toisilleen ja hieman naureskella. Kun esityksessä sanottiin jotain hauskaksi tarkoitettua, naiset olivat hiljaa. Kun esityksessä yritettiin kiteyttää maailmasta jotain syvällistä, he räjähtivät nauruun.

Lähdin surkeasta esityksestä väliajalla pois erittäin iloisena, niin lähtivät kolme naureskelevaa naistakin.  Heissä oli suomalaisen kulttuurin tulevaisuus.