Näkötesti

Kun jotakin tapahtuu, jotakin pahaa ja yllättävää, voidaan asioita katsoa kolmelta eri etäisyydeltä: kaukaa, keskimatkasta tai läheltä. Kun jokin seikka onnettomuutena sortaa arjen – kun sadattuhannet pakolaiset lähtevät liikekannalle, kun poikaporukka ajaa päissään kuolonkolarin, kun perheen talo palaa eikä kotivakuutusta ollut – tarjolla on kolmet eri rillit, joista valita.

Niistä ensimmäiset ovat nimeltään omavika. Ne osuvat käteen näpsäkimmin. Oma vika, mitäs eivät ottaneet vakuutusta palon varalle; oma vika, mitäs menivät päissänsä rattiin; oma vika, mitäs ovat rakentaneet niin paskan järjestelmän, että sitä pitää lähteä merten taakse pakoon.

Omavika katsoo nopsaan, arvioi saman tien, huljauttaa kätensä pikaisesti pesuvedessä, kääntyy pois ja sanoo muillekin: Hajaantukaa, täällä ei ole mitään nähtävää. Omavika on kätevä ja nopea, niin nopea, ettei ehdi tuntua miltään.

Omavika lähtee aamulla töihin vaikka vierestä olisi sortunut kerrostalo, vaikka koko loppuporukka olisi kuollut kaasuiskuun ja järvet kuivuneet. Omavika ei eläydy, se ei tiedä mitä semmoisella meinataankaan, ja tällä se oikein ylpeilee. Sitä ei haittaa jos vaikka vähän vahingonilokin sieltä omasta lahkeesta pilkottaa.

Omavian katse maailmaan voi vaikuttaa ylimalkaiselta ja julmalta, mutta kuka tietää, ehkä näihin laseihin tarttuvat juuri ne herkimmät, ne jotka eivät maailmaa kestäisi jos hetkenkään ajattelisivat, että sen kohtalot ovat yhteisiä.

Ne seuraavat, keskipitkät rillit harjoittavat järjestelmäkritiikkiä. Ne päässä tepsutellaan paikalle ehdotellen muutoksia systeemeihin. Kyllä pitäisi kotivakuutuksen olla kaikille pakollinen, se sanoo. Kyllä ratteihin pitäisi saada sen sortin lukot, ettei niihin promilleissa pääse tarttumaan. Kyllä pitäisi maailman kaikkiin maihin kuulkaa saada semmoinen roti ja järjestys, ettei niistä nyt sentään pitäisi kenenkään joutua pakenemaan.

Systeemitepastelija saapastelee paikalle ja oikein mainostaa, että hän se katsoo asioita noin niin kuin perusteellisemmin. Laajoin kaarin se ehdottelee korjauksia, kaikki erinomaisia, miten onkaan niin ettei kukaan ennen häntä ole tullut ajatelleeksi semmoista asiaa kuin turvalukko, estesuoja tai liukuvahviste. Olisi häneltä vaan kysytty jo ihan ensiksi, hänhän sen tietää miten olisi pitänyt alun alkaenkin asiat toimittaa.

Sekä omavialle että systeemitepastelijalle selvää on se, että ne joille onnettomuus tapahtuu, ovat aina muita. Meidän pitäjässä nähkääs on aina osattu ja sitä paitsi jokainen on pitänyt huolen omastaan.

Ne, joita kohtalo tyrkkii, ne ovat aina sitä toista sakkia, valuvikaisia ehkä alkujaankin tai muuten kakkoslaatua. Oikeat ihmiset tietävät ennalta, osaavat olla ja silläpä ovatkin pikkuisen muita fiksumpia. Ei ole heidän vikansa, jos toiset juovat, panevat takkaan tulen tai jos muilla syttyy sota.

Nämä kaksi älypäätä tulevat toimeen ja nimenomaan keskenänsä, kun kumpikaan ei toiselle huomauta että elämä, sehän on ihan sattuman kauppaa. Yhdessä ne tanssivat, vetäisevät huolella hiotun moraalisen kolmoislutzin ja toisensa siitä vakuuttavat, että turvavyöt, vakuutukset, kuka tietää ehkä koko maailma, sen he tekivät itse, käsityönä, onko ketään ennen heitä ollutkaan.

Ja sitten on se kolmas porukka. Ne, jotka likinäköisinä eivät kysele, vaan organisoivat. Ne, jotka tarkentavat lähelle, haalivat vaatteita ja vilttejä, yötä myöten ajelevat, vievät ja tuovat, nämä mykät martat.

He katsovat ihan viereen ja heti hoksaavat, että palavan kotinsa raunioilla seisovat tyttäret tarvitsevat terveyssiteitä, vakavaksi kivettynyt teini huulipunaa ja lapsensa menettänyt jonkun viereensä nukkumaan.

He eivät osaa vastata kenen vika mikäkin on saati sitä, miten järjestää maanpiiri paremmin, mutta heillä on hyvä tuntuma R-kioskin kahviin, bussiaikatauluihin ja varma tieto siitä, mistä tennissukkia saa huomennakin kolme paria kympillä.