Jyrki Lehtola

Nykyajan lapset

Teksti:
Jyrki Lehtola

Kun olin 12-vuotias, löysimme serkkujeni kanssa rannasta puolimätiä lautoja. Ne edustivat meille mahdollisuutta vapauteen. Siksi rakensimme niistä lautan, joka oli kasa puolimätiä lautoja yhteen naulattuina.

Nykyajan lapset

Lautta ei kuitenkaan riittänyt, joten vuolimme sen keskelle reiän. Siihen tungimme koivunvarren, johon tungimme lakanan. Meillä oli purjevene.

Purjeveneen omistajien on päästävä purjehtimaan. Päätimme purjehtia muutaman kilometrin matkan järven poikki lähikylään, koska siellä oli kauppa ja kaupasta sai karkkia, joka myös edusti vapautta.

Ilmoitimme vanhemmillemme ideastamme. Hei äiti ja isä, katsokaa, tuossa on kasa puolimätää puuta, koivunvarsi ja reikäinen lakana. Lähdemme sillä nyt useaksi tunniksi purjehtimaan jonnekin aaltojen keskelle. Ja ei, emme ota mukaan kännyköitä, koska niitä ei ole vielä keksitty.

Pitäkää hauskaa, vanhemmat vastasivat.

Kun aikuisena muistin purjeveneemme, kysyin äidiltäni, miksi hän vihasi minua niin paljon, että toivoi kuolemaani. Äitini nauroi ja totesi, että jotainhan sinun oli tehtävä.

Viime aikoina olemme paljon puhuneet ”nykyajan lapsista”.  Niillä menee huonosti. Ne eivät kykene keksimään mitään tekemistä ja ovat kaikessa avuttomia.

Nykyaika. Se on ne pilannut. Niillä on liikaa mahdollisuuksia paeta vanhempiensa viatonta, leikkivää ja yhteisöllistä lapsuutta yksinäisyyteen, jossa on vain pieni mieli ja sen edessä ruutu.

Lapsilla on liikaa vääriä asioita, joita olemme niille ostaneet. Ne roikkuvat iPhonen, läppärin ja tabletin avulla pelaamassa väkivaltapelejä, chattaamassa keskenään, lähettelemässä toisilleen parin kirjaimen hokemia ja hymiöitä.

Lapsipsykiatrit antavat viikoittain lausuntoja, kuinka huonosti lapsilla menee ja mitä niille pitäisi tehdä. Pitäisi kuulemma jakaa arvoja, virikkeitä ja keskustella.

Kun alkukesä oli kylmä ja sateinen, media huolestui, mitä lasten kanssa nyt voi tehdä. Lehdet neuvoivat, että lasten kanssa voi mennä sadepäivinä kirjastoon tai museoon. Meille neuvotaan lehdessä, että jos ulkona sataa, mene lapsen kanssa sisälle, ja me menemme lapsen kanssa sisälle.

12-vuotiaalle tyttärelleni on hankittu kaikki mahdollinen, jotta hän vieraantuisi todellisuudesta. Hänellä on huoneessaan televisio, BluRay-soitin, Nintendon Wii, digiboksi, kannettava tietokone, iPhone, iPad ja tietysti kuulokkeet, jotta vieraantuminen olisi täydellinen. Seitsemänvuotiaalla sisarpuolella on vasta iPhone ja AirMac, mutta tarkoitus on tarjota hänellekin kaikki mahdollisuudet maailmasta erkaantumiseen.

Kun lähdimme kesämökille, pakkasin viihde-elektroniikan mukaan, koska ideaaliperheessä jokainen tuijottaa omia ruutujaan, erona vain se, että lapset syövät prosessoitua lihaa ja vanhemmat juovat viiniä.

Ensimmäisenä päivänä kaikki sujui hyvin. Ulkona oli kohtalainen ilma, ja lapset räpelsivät pahantuulisina koneitaan. Kehotimme laiskasti heitä menemään ulos, mutta tuollaisella lausunnolla on vähän auktoriteettia, jos sen sanoo, kun itse istuu pahantuulisena sisällä.

Sitten tapahtui jotain kauheaa. Lapset menivät ulos, vaikka emme olleet vielä ehtineet keskustella heidän kanssaan arvoista. Ulkona he rakensivat majan, lämmittivät saunan, sekoilivat hyppynarulla, makasivat riippukeinussa, leikkivät retropihaleikkejä, soutelivat ja – tätä on ikävä sanoa – kävivät läheisellä maatilalla tutustumassa siellä asuviin vanhuksiin, ulkoiluttivat heidän koiraansa ja ruokkivat kanit.

Tyttäreni alkoi jopa kiinnostua mökkikylän historiasta ja haastatteli sivukirjastossa vanhempaa sukupolvea kylän menneisyydestä. Haastattelujen jälkeen tytär kertoi, että kylässä oli ollut tehdas ”joskus 1600-luvulla”. Tarkoitat varmaan 1960-lukua? ”Ihan sama”.

Me olemme syyttömiä. Me emme keskustelleet lasten kanssa arvoista, emme jakaneet virikkeitä, emme kehottaneet heitä tutustumaan ympäristöönsä ja olemaan parodioita 1950-luvun tv-lapsista. Me vain istuimme paikoillamme, ja ympärillämme lapset ymmärsivät, että voisi sitä kai jotain tehdä.

Nykyajan lapset. Sietämättömiä. Ensi kesänä rakennan niille reikäisen, lahon purjeveneen.

Jyrki Lehtola

Jyrki Lehtola on helsinkiläinen kirjoittaja, joka nauttii pysähtymisestä liikennevaloihin.

Anna Jyrkille palautetta: lehtola@dlc.fi

Jyrkin aiemmat kolumnit löydät täältä

X