Kolumnit

Olen kuin Uuno Turhapuro

Teksti:
Pauliina Seppälä

Mene lääkäriin, mieheni sanoi. Olin nukkunut kahden tunnin päiväunet ja yhä väsynyt.

Mökillä nukuin taas ja äitini sanoi samaa: mene lääkäriin.

Sitten lapsen kaveri oli kylässä ja minä vähän lepäilin sängyssä. Ikävä kyllä nukahdin, ja sillä välin neljävuotiaat löysivät meikkipussini, sotkivat naamansa järkyttävän näköisiksi ja menivät avaamaan oven, kun kaverin vanhemmat tulivat hakemaan. Minä kömmin ovelle perässä. Tilanne näytti oudolta. Varasin lääkäriajan.

Lääkäri määräsi verikokeet.

”Mikä minulla on?” kysyin, kun tulokset olivat valmiit. ”Sinulla on ’lapset’”, lääkäri sanoi. ”Yleensä väsymyksen syy on ihan vain raskas elämäntilanne.”

Muistan, kuinka ennen ihmettelin, miksi kavereilleni oli aina niin tärkeää päästä istumaan, kun olimme baarissa. Minä en tuoleja tarvinnut, jaksoin notkua tuntikausia seisaaltaan. Nyt cocktailkutsuilla alan ensimmäiseksi pälyillä sohvapaikkaa. Sikäli kun koskaan käyn cocktailkutsuilla. En jaksa. En koskaan mene mihinkään. En vain jaksa.

En oikein jaksaisi istuakaan. Teen suurimman osan töistä makaamalla sängyssä tietokoneen kanssa. Perheemme on epätasa-arvoinen: mies tekee enemmän kotitöitä mutta tuo myös enemmän rahaa kotiin. Epäreilua ja hävettävää. Mutta kun en jaksa. Lipsuu miehelläkin. Ennen siivosimme kerran viikossa, sitten kahden viikon välein. Nyt vain silloin, kun emme enää kestä alennustilaa ja sotkua. Ennen hedelmäkulhossa oli vain hedelmiä ilman pakkauksia ja punnituslappuja. Sitten niihin jäivät punnituslaput ja pakkaukset, ja nyt kulhossa on tyhjiä pattereita, sinitarrapaketti, pari barbia ja yksi omena punnituslapulla.

En kehtaa sanoa kuinka paljon annan lasteni katsoa iPadiä. Aina välillä julkaistaan mediajuttu siitä, että liika ruutuaika ei ole hyväksi lapsille. Naurattaa. Ikään kuin vanhemmat antaisivat lastensa pelata paljon, koska he kuvittelisivat sen olevan hyväksi lapsille. Ei kyse ole tiedon puutteesta. Kyse on siitä, etteivät paukut riitä tiukempaan rajoittamiseen. Sama juttu sokerin syömisen kanssa. Ei kai sitä kukaan terveellisenä pidä? Vanhemmat vain haluavat tikkarin pituisen rauhallisen hetken.

Lääkärikäynnin jälkeen koin valaistumisen: alan lenkkeillä. Juoksin joka toinen päivä, ja kahdessa kuukaudessa kasvatin kuntoni 2 kilometrin lenkistä 12 kilometriin. Mutta peli oli aloittelijan tasoa: oli kesäloma ja kaunista. Seuraavalla tasolla ei ollut enää loma, sitä seuraavalla tuli räntää päin naamaa. Tsemppasin, mutta pari nuhakuumetta ja työmatka sinetöivät retkahduksen takaisin Uuno Turhapuroksi. Jaksamiseni raja tuli vastaan.

Mutta oi tätä huonokuntoisuutta. Makaan sängyssä, väsyttää ja hävettää, haluaisin olla reipas äiti mutta en ole, ja suunnittelen hankkivani personal trainerin. Apua! Raahaa minut pois täältä makaamasta. Sitten tajuan, että en voi panna yhtäkään personal traineria kuuntelemaan selityksiäni. ”En voi mennä jumppaan, koska pukuhuoneet ahdistavat.” ”Mitä jos jumpassa tulee huono biisi ja menee fiilikset?”

Olen myös yksi niistä naisista, jotka käyttävät teknisiä liikuntavaatteita mutta eivät tee mitään liikunnallista. Pukeudun vuorikiipeilijän vaatteisiin ja kävelen sata metriä sängystä työhuoneen sohvalle. Niistä vaatteista tulee niin urheilullinen olo. Kun olen ollut koko päivän sisällä ja tuntuu nuhjuiselta, raikastan itseni avaamalla ikkunat.

Koko ajan yritän kuitenkin petrata. Joka päivä. Se ei vain ole niin helppoa. Ehkä ymmärrät? Ehkä sinullakin on ”lapset”. Jos olet se ylipainoinen ihminen, joka eilen tuli vastaani kaupungilla: ymmärrän täysin. Jos syöt epäterveellisesti, jos et käy jumpassa, jos ”teit” viime viikolla pinaattilettuja lapsille kolmena päivänä: ymmärrän niin hyvin. Olen myös varma siitä, että sinäkin yrität. Tulee myös päivä, jolloin juoksemme toisiamme vastaan pururadalla. Tämä väsymystila menee vielä ohi, kun ruuhkavuodet väistyvät.

Mistä te muuten unelmoitte? Minä unelmoin ennen vauhdikkaasta elämästä, kulttuuririennoista, maailmanympärysmatkoista. Nykyisin? Että saisin köpötellä rantakadulla ja välillä istua penkillä. Valmista lihaa Aurinkorannikon eläkeläisrientoihin.

Ai niin: nyt eivät riitä paukut enää edes tämän kolumnin kirjoittamiseen, joten on jäähyväisten aika. Kiitos, kun luitte! Jos haluatte kiittää, otan vastaan suklaata ja viiniä.

Lue myös Pauliinan parisuhteettomuuskolumni!

Pauliina Seppälä

Pauliina Seppälä on yrittäjä ja kevyen sarjan maailmanparantaja, jonka saa parhaiten kiinni sosiaalisesta mediasta.

X