Ongella

Tänä kesänä tyttäreni harrasti mato-ongintaa kaverinsa Kaisan kanssa. He kaivoivat matoja yhdessä. He vertailivat matojaan ja etsivät yhdessä purkkeja madoille.

He lähtivät soutamaan selälle, tuijottivat kupujaan ja kalaa odottaessaan puhuivat asioista, joista en välttämättä halua tietää mitään. Kun toisella heistä kupu painui veden alle, toinen neuvoi laskemaan hitaasti kuuteen ja vasta sitten nostamaan.

Kalasaaliita vertailtiin ja keskusteltiin siitä, voiko yhdestä särjestä tehdä kalakeiton koko perheelle. Parin tunnin kalastamisen jälkeen soudettiin kotiin, koska oli ruoka-aika. Ystävykset sopivat tapaavansa uudestaan aamulenkillä.

Tuon kaiken aikana he olivat eri järvillä, noin 400 kilometrin päässä toisistaan. Yhteinen kalastaminen tapahtui puhelimen Facetime-toiminnon avulla. He olivat ottaneet toisiinsa yhteyden, jonka pitivät auki muutaman tunnin ajan.

Me aikuiset olimme tästä tyytyväisiä, koska saimme  kerrottavaksi anekdootteja, kuinka teknologia ja virtuaalisuus tunkeutuvat yhä omituisimpiin paikkoihin, kuten madon kaivamiseen. Samalla tuntui kuin kaksi 12-vuotiasta olisivat ratkaisseet jotain merkittävää, jonka kanssa edelliset sukupolvet vielä kamppailevat.

Tätä kirjoittaessani kesälomat alkavat loppua ja virtuaalinen maailma täyttyä oman motivoimattomuuden, turhautumisen ja kuumuuden tunteen kuvailuista. Bussissa työpaikalle on liian kuuma, työpaikalla on liian kuuma, lounaalla on liian kuuma, mitään ei jaksa tehdä, mä en tajua, mitä järkee tässä on.

Mitä ihmettä tapahtui etätyölle? Suurelle idealle, jonka piti muuttaa käsityksemme työnteosta, mutta joka sitten jäi toteuttamatta. Useilla aloilla ei tietenkään ole mahdollisuutta suoriutua työstä muualla kuin työpaikalla, mutta juuri niillä aloilla, joissa työpaikalle menoon liittyvä kitinä on kovaäänisin, on suurimmat mahdollisuudet olla menemättä työpaikalle.

Miksi me jatkoimme raahautumista työpaikoille, kun teknologia oli tehnyt mahdolliseksi sen, että juuri sitä ei enää täytyisi tehdä? Tappoiko maailmantalouden notkahdus työelämän vallankumouksen? Jäätiinkö työpaikoille, koska toivottiin, että omasta fyysisestä näkyvyydestä seuraisi työnantajalle tunne työntekijän korvaamattomuudesta?

Ja juuri kun oltiin tultu siihen tulokseen, että suurin osa palavereista ja työpaikan pakollisista päivittäisrituaaleista on vain turhia rituaaleja, niihin tarrauduttiin yhä lujemmin, niitä keksittiin jopa lisää. Oliko työelämä muuttunut niin epävarmaksi, että rituaaleista saatiin edes hetkeksi aikaan illuusio siitä, että kaikki oli niin kuin ennenkin?

Turhauttavinta tässä kaikessa on se, että työpaikoilla ei kyetä useimmiten tekemään työtä sellaisella keskittyneisyydellä ja antaumuksella kuin jos työnteon paikan ja ajan voisi itse valita. Työpaikoilla esitetään työtä, leikitään työelämää. Mutta kun on työnteon aika, jäädään kotiin. Kun pitää tehdä se tavallista isompi työ, kirjoittaa juttu, tarjouspyyntö, tutkimus tai esitelmä, suunnitella presentaatio, se tehdään jossain muualla, jossain jossa voi keskittyä siihen, mistä palkkaa maksetaan.

Kävin kerran arkkitehtitoimistossa, jossa ei ollut ketään paikalla. Toimitusjohtaja oli tilanteesta ylpeä. Hän kertoi, että kaikilla oli niin hyvin töitä, että he ovat tekemässä niitä kodeissaan saadakseen työt ajoissa valmiiksi. Ainoastaan toimitusjohtaja oli paikalla, koska hänellä ei ollut muutakaan tekemistä.

Kaikilla on erilaiset elämäntilanteet ja mahdollisuudet suhteessa työhön ja etätyöhön. Niitä voi kuitenkin nykyteknologialla sovitella toisiinsa niin, että useampi voisi tehdä työnsä tavalla, jonka kokee mielekkäimmäksi.

Jos lapset pystyvät onkimaan yhdessä, keksivät ratkaisun 400 kilometrin etäisyydelle, ehkä olisi mahdollista, että aikuisetkin kykenevät siihen. Meillä on käytössämme teknologia, jota ei voitu edes kuvitella silloin, kun ensimmäisen kerran aloimme haaveilla etätyöstä. Sitä tulisi käyttää hyödyksi niin kuin kaksi onkivaa 12-vuotiasta.