Prinssi pillittää

Anteeksi kamalasti, että itkeskelen täällä naistenlehden sivulla. Mutta minkäs teet. Tunne tunkee päälle heti, kun käyn muistelemaan äskettäistä tilaisuutta. Täytyy oikein nostaa sormet tietokoneen näppäimiltä ja pyyhkäistä kämmenselkään – kun ei sattunut rintataskuun silitettyä saati tärkättyä nenäliinaa.

Istuin jokin aika sitten Kansallisoopperan Alminsalissa haastattelemassa koreografi Marjo Kuuselaa ja balettitanssija Jarmo Rastasta. Yleisö kuunteli tarkasti, mitä sanottavaa Kuuselalla oli Seitsemän veljestä -baletistaan. Rastas oli kertomassa, millaista teoksessa oli tanssia. Haastattelu oli kestänyt 45 minuuttia, kun Jarmo Rastas alkoi itkeä.  Minä myös. Miten me nyt näin?

Jarmo Rastas oli nuoruuteni suuria tanssijoita ennen kaikkea siksi, että hän oli balettiprinsessa Ulrika Hallbergin partneri. Ja minä rakastin Hallbergia. Hän oli suurenmoinen taiteilija: herkkä lyyrinen tanssija, joka venyi ihmeellisen ihaniin tulkintoihin.

Rastas taas oli hänen prinssinsä ja oikeassa elämässä aviomiehensä. Parin kemiat olivat niin ainutlaatuiset, että katsojillakin oli välillä kainalot kiihkosta hiessä.

Tosin kemiat eivät auttaneet yksityiselämässä, kun joutsenprinsessa ja prinssi pian lensivät eri suuntiin. Mutta ei Alminsalissa siis muisteltu kuumia pas de deuxeja, vaan Marjo Kuuselan veljesdraamaa.

Kun baletti tuli Kansallisbaletin ohjelmistoon 33 vuotta sitten, kriitikot haukkuivat sen. Helsingin Sanomatkin otsikoi ”Ei mikään voitto”.

Mutta yleisö rakastui teokseen niin, että sitä esitettiin seitsemän vuotta putkeen. Menestyksen salaisuus oli paitsi suomalaisten tuntema tarina myös tanssiteoksen uudenlainen huumori ja miehitys.

Nimenomaan miehitys, sillä päärooleissa oli vain miehiä.

Ja se vasta onkin poikkeuksellista lajissa, jossa miehet saavat usein soittaa kakkosviulua – patsastella naistanssijoiden varjossa ja silloin tällöin nostaa heitä. Näin ovat mieskoreografit halunneet, mutta tässä naisen teoksessa oli kerrankin karjujen vuoro keulia.

Jarmo Rastas tanssi Seitsemässä veljeksessä seitsemän vuotta joka ainoassa esityksessä. Roolista tuli poikkeuksellisen rakas ja veljeksistä läheisiä, kuin oikeita veljiä.

Siksi tanssijalla oli tippa linssissä Alminsalissa. Hän kertoi yleisölle jo edesmenneestä veljestä, jonka kanssa jakoi pukuhuoneenkin. Kyynel näkyi silmäkulmassa myös, kun hän puhui baletin avauskohtauksesta.

Teoksen alussa veljesten äitivainaa makaa arkussa ja pojat käyvät jättämässä hänelle hyvästit. Marjo Kuusela vaati tanssijoilta aitoja tunteita, ja Rastas haki niitä ennen esityksen alkua katsomalla arkkua ja muistelemalla edesmennyttä isoäitiään.

33 vuotta myöhemmin sama tunne iski päälle kesken haastattelun. Suomalainen mieskö ei osaa näyttää sisintään? Pärskis. No kyllä, nyyh, osaa.

Kansallisbaletissa Seitsemän veljestä lämmitettiin ensimmäisen kerran 1992, ja tämän vuoden syykuussa oli kolmas tuleminen. Rastas oli harjoittamassa uusia veljeksiä. Teosta esitettiin vain seitsemän kertaa, mutta onneksi edes sen verran, että jälleen yksi baletin miessukupolvi pääsi tanssimaan Kuuselan upeat roolit.

Ja millainen kokemus oli meille katsojille?

Kävelin Kansallisoopperaan normaalina arki-iltana, mutta poistuin sieltä rillit huurussa juhlatuulella.

Kuin olisi ollut elokuvissa tai teatterissa, sillä eihän baleteissa kerrota tällaisia oikeita tarinoita, jotka kourivat rinnasta ja saavat katsomon nauramaan aaltoina.

Tyypit vetivät lavalla ripaskaa, heittivät kärrynpyöriä, kävivät puun juurella pissalla. Yksi äijä pomppi kumihärveleillä, jonka tapaisia näkee paraolympialaisten juoksuradoilla.

Saitteko kiinni Kuuselan huumorista? Suomalaisen naisen suomalaisille miehille luomasta huumorista.

Aleksis Kiven kirja on 140-vuotias ja Kuuselan baletti kolmikymppinen, mutta teos ei ole jäänyt päivääkään ajasta, toisin kuin moni satuesitys, joita oopperassa on nähty.

Aplodeissa tanssijat esiintyvät usein hillityn nöyrinä, mutta tämä veijaririvistö kumarteli sydämensä pohjasta. Kun verhot menivät kiinni, riemu kuului niiden läpi.

Tarinan opetus? Tietenkin se, että kyllä me miehetkin tanssimme, iloitsemme ja itkemme, kun te naiset luotte meille roolit ja annatte mahdollisuudet.

Kyllä me sitten pärjäämme.