Kaarina Hazard

Rakas outo

Teksti: Kaarina Hazard

Kaikenmoista meistä on viime viikkoina paljastunut. Ennen muuta halu auttaa. Sadat ovat olleet ne kerkeät kädet, jotka ovat pesseet, viikanneet, lajitelleet ja jakaneet jos jonkinmoista vaatetta ja kenkää, peittoa ja lelua näille ihmisille, joilla ei paljon mukanaan ole. Hattu päästä näiden edessä. Ja silti: Miten se onkin niin, että nämä sadat auliit auttajat ovat niin usein naisia. Miten se onkin niin? Niin kuin joka suomalaisnaisessa ikään, taustaan ja elinolosuhteisiin katsomatta olisi jonkinmoinen martta-asetus, joka naksahtaa päälle, kun hätä on suurin ja avuntarve ankara.

Totta on, että naiset arvatenkin hallinnoivat taloutensa tekstiilivarantoja, mutta miksi nyssäkkää kuskaavan Audinkin rattiin tarttuu niin usein äidin käsi? Missä miehet ovat?

Miksi miehet häipyvät varjoihin siksi aikaa, kun naiset kokoustavat kehitellen jos jonkinmoista kerhoa ja piiriä, jossa vaihdettaisiin lapasten lisäksi kieltä ja tapoja? Mikä estää herroja menemästä tikkataulu kainalossa uusien tulijoiden luo? Miksei vanhaa Corollaa parkkeerata talon taa, nosteta peltiä auki ja aleta miehissä katsoa, että saisiko tästä vielä pelin? Mikä on, ettei veljien virta etene vastaanottokeskusten tuulikaappeihin onget olalla ja kalakirja taskussa, että tämän näköistä tuolta nousisi, mennäänkö jätkät vähän vapaa heittelemään, treenaamaan ensi kesän varalta.

Miksi äijät ovat niin ujoja? Nämä samat äijät, jotka vaivojaan säästelemättä nostavat traktorin suosta ja valvovat vaikka viikon, jos pitää korvessa eksynyttä jäljestää. Nämä hyvät, käsistään kätevät, auttavaiset, vaivojaan säästelemättömät, luotettavat, lojaalit  miehet – mikä on?

Ehkäpä miehet ovat auttamistouhuun aivan liian herkkiä. Ehkä he tietävät, mitä auttamisesta seuraa. Kaikenlaista kiintymistä. Sitä semmoista veljeyttä mitä nyt yhteinen tekeminen aina ja välttämättä tuo tullessaan.

Niin että ehkä on parempi pitää käsivarrenmitan päässä. Jos yhtään lähemmäs päästää, niin lojaaliuttahan siitä välttämättä alkaa syntyä. Yhtäkkiä voi alkaa tuntea syvääkin toveruutta sellaista kohtaan, joka äsken vielä oli aivan vieras.

Mitä jos jostakin Abusta tuleekin minun paras kaverini? Miten Ripa sen kestää? Me ollaan sentään Ripan kanssa oltu kimpassa siitä asti, kun yhdessä onkimatoja huussin takaa kaivettiin, pikkupojasta asti.

Jos joku Wsan yhtäkkiä vaihtaakin sytytystulpat ennen kuin kahvi on ehtinyt loppuun tippua, niin mitä minä sitten Kakelle sanon, kun sillä menee auton pellin alla aina kolme päivää vähintään. Että miten minä sen Kakelle selittäisin. Siltähän menis itsetunto saman tien lähimpään kurakaivoon ja sinne jäis, ehkä iäksi. Jos joku kerkeä Zaghair vetäis perätilaisen vasikan lehmästä noin vain, niin selviäiskö Late siitä muka ikinä?

Niin, ja sitten vielä se kaikki muukin luontevuus. Rytmitaju. Kokkaustaito ehkä. Rentous värien kanssa. Jutteluhalu. Kaiken semmoisenkin uhkaa sieltä voi tulla. Ja niin minä sitten jo kohta savusaunassa niiden kanssa kaljaa joisin, eikä aikaakaan kun jo jonkun mukavan rallin tahdissa vetelisin laiturilla uusien veljieni kanssa jotakin kansantanssia, polkantapaista mutta rytmiltään vekkulimpaa. Ja kohtahan minulla välttämättä olis jo naamassani jotkut muotoon ajellut pulisongit, olisin oppinut ruoto suorassa kulkemaan, naiset ei enää kainostuttaisi, vaan jututtaisin luontevasti.

Siinä me potrina baariin käveltäisiin ja sitten siellä nurkan hämärässä istuisivat Ripa, Kake ja Late – että kysynpähän vaan, miten minä tämän uuden rennon elämäntapani niille sitten selittäisin? Että suurin uhkahan tässä kaikessa on se, että minä alkaisin näitten uusien tulijoiden seurassa jotenkin viihtyä ja niistä tykätä. Kaikkihan sen tietää, Ripa, Kake ja Late etunenässä, että aikansa kun sitä toisen kanssa kaveeraa, niin sitähän alkaa välttämättä jollakin tavalla rakastaa.

X