Kolumnit

Anna Perhon kolumni: ”Rohkeat” some-avautumiset ärsyttävät, koska ne vaikuttavat välillä henkiseltä kipupumpulta

Tuntemattomalta massalta saatava tuki silittää egoa pienen hetken, mutta todellinen tarve saada lohtua ja hoivaa jää vajaaksi, ja kärsimys jatkuu, kirjoittaa Anna Perho.

Teksti:
Anna Perho

Tuntemattomalta massalta saatava tuki silittää egoa pienen hetken, mutta todellinen tarve saada lohtua ja hoivaa jää vajaaksi, ja kärsimys jatkuu, kirjoittaa Anna Perho.

Olen harkinnut jo pitkään kirjoittavani tämän tekstin ja nyt sen teen.

Näin alkavat monet tekstit sosiaalisessa mediassa. Niiden kaava on yleensä perin ennustettava. Kirjoittaja kertoo jostakin hyvinkin henkilökohtaisesta asiasta.

Sen jälkeen tapahtuu refleksinomaisia asioita. Postaajan ystävät ja samanmieliset käyvät tykkäämässä postauksesta, ja heittämässä kommenttikenttään sydämen, minkä jälkeen voi jatkaa omaa tekemistään otsa kirkkaana.

Aina on myös niitä, jotka käyttävät elinaikaansa kertomalla erilaisin sanakääntein, että postaaja on tyhmä. Sen jälkeen hekin voivat jatkaa matkaa tyytyväisinä siihen, että saivat sanottua.

Tämän jälkeen keskustelu joko kuolee, tai jatkaa myös muutaman, alati väsyneemmäksi käyvän kierroksen, jossa asiaa pyöritellään puolesta tai vastaan. Jos kyseessä on julkisuuden henkilö, iltapäivälehdet saattavat tehdä aiheesta ”rajulla” otsikolla höystetyn pienen noston.

Kommentoijien tyylilajit vaihtelevat yhdestä emojista pitkiin vasta-avautumisiin, jotka toimisivat erinomaisesti dramaattisena lavarunoutena Ella Erosen lausumana.

Yksi asia positiivista palautetta antavia kuitenkin yhdistää: he pitävät kirjoittajaa rohkeana. He kiittävät siitä, että joku uskaltaa kertoa juuri tästä asiasta. Se on tärkeää, koska moni on kokenut saman.

Kylläpäti kyllä. Vertaistuki toimii jopa paremmin kuin terapia, joten siinä mielessä tarinat erilaisista inhimillisistä vai­keuksista ovat aidosti tärkeitä. Mitkäpä tahot ovat esimerkiksi tehneet niin ansiokasta mielenterveystyötä kuin naistenlehdet, joissa haastateltavat ja erilaiset asiantuntija-artikkelit käsittelevät viikottain elämän kirjon synkempää päätyä.

Ja koska vaikeuksiin liittyy useimmiten häpeää ja halua kätkeä koko juttu, on hyvä, että joku puhuu siitä mistä yleensä vaietaan. Sehän lopulta luhistaa kokonaisia yhteiskuntia, epäkohdista ja hankalista asioista vaikeneminen. Kun ei puhuta totta, elämä rakentuu valheelle.

”Miksi pyöräytän silmiäni usein siinä kohtaa, kun joku taas aloittaa ’Olen harkinnut jo pitkään…’?”

Mutta pysytään yksilöiden tasolla. Kun kerran avautumisista on hyötyä, ja niiden kertojat ovat usein rohkeita, niin miksi ne myös ärsyttävät? Miksi pyöräytän silmiäni usein siinä kohtaa, kun joku taas aloittaa ”Olen harkinnut jo pitkään…”? (Ehkä minun pitäisi harkita kertomista siitä, että olen kyyninen ihmisallergikko.)

No koska rohkeat avautumiset vaikuttavat silloin tällöin henkiseltä kipupumpulta. Kun ihminen elää huomiosta, sitä on saatava lisää, ja empa­tiaan vetoaminen on hyvä keino tähän.

Mutta varsinainen ynseyteni aihe kirkastui keskustelussa, jonka kävin aiheesta erään psykologin kanssa. Hän kiteytti harmin aiheeni yhteen lauseeseen: on hyvä jakaa vaikeuksiaan tärkeiden ihmisten kanssa, mutta tuntemattomat tykkääjät sosiaalisessa mediassa eivät ole tässä mielessä tärkeitä.

Mitä hän tarkoitti? Tulkintani mukaan sitä, että kun jakaa elämäänsä turvallisten, luotettavien ja kypsien ystävien ja perheenjäsenien kanssa tai vaikkapa pätevän terapeutin kanssa, läheisyys ja yhteys parantavat alkuperäistä avautumisen aihetta. Hoiva stabiloi sisäistä turvallisuus­tutkaamme ja antaa ripauksen toivoa, että tästäkin vielä selvitään. Ja että nyt kun sinulla menee vähän huonosti, me olemme tässä ympärillä ja otamme vastaan, jos kaadut.

”Tuntemattomalta massalta saatava tuki silittää egoa pienen hetken.”

Somessa avautuminen ennemminkin hyödykkeistyy. Siitä tulee kuin sanomalehden uutinen: tänään täällä, huomenna kalankääreenä. Tuntemattomalta massalta saatava tuki silittää egoa pienen hetken, mutta todellinen tarve saada lohtua ja hoivaa jää vajaaksi, ja kärsimys jatkuu.

Pitäisikö avautumiset sitten lopettaa? Ei tietenkään. Ne ovat mahtavaa viihdettä, joista syntyy joskus aidosti hyviä keskusteluja. Osa lukijoista myös aidosti hyötyy huomatessaan, että en olekaan yksin ongelmani kanssa.

Mutta jos avautuminen ei toimi halutulla tavalla, kannattaa muistaa, että ihminen on edelleen loistava käyttöliittymä myös elävänä, kuuntelevana organismina, joka sydänkuvakkeen sijaan sanoo: voi sua.

Anna Perho

Anna Perho on on kirjoittaja ja valmentaja, joka on aina joko innostunut tai vihainen.

X