Rosa Meriläinen

Rosa Meriläisen kolumni: Kaksi kirjaa hyllyssä ei riitä

Olen kasvanut kirjojen keskellä ja haluan lastenikin kasvavan kirjojen keskellä. Kaksi kirjaa hyllyssä ei riitä. Niitä pitää olla tuhansia, jotta ne muodostavat kotikirjaston, kirjoittaa Rosa Meriläinen.
1.8.2019 Teksti: Rosa Meriläinen

Kun kaksi vuotta sitten muutin Helsinkiin, osoitin uskomatonta, palvontaa ansaitsevaa kykyä luopua tavaroista: sain heitettyä pois kaksi Ikea-kassillista kirjoja. Etupäässä poistetut olivat erilaisten tahojen lahjoittamia opuksia, kuten historiikkeja ja propagandaa.

Eräänä kauniina muuttopäivänä olin koko päivän ahkeroinut saadakseni säilyneet kirjani yhteisen kotimme hyllyihin ja olin istahtamaisillani alas nauttimaan ahkerallisuusoluen, kun huomasin kirjoja olevan vielä kuusi pahvilaatikollista lisää. Mistä ne oikein sikiävät!

No, mehän kannamme niitä tänne itse. Nyt on hankittu metritolkulla lisää hyllyjä, joihin kirjamme nipin napin mahtuvat, kun matalien kirjojen päälle on pinottu lappeelleen loput.

Mutta tiedän, että tämä hallinnantunne on ohimenevä. Kohta taas joku muuttaa tai kuolee, ja taas me haemme sieltä lisää kirjoja, koska ei vain kestä kiusausta ja pysty vastustamaan sitä. Viimeksi pärähti metri lisää laadukasta kaunokirjallisuutta, kun vanhempani muuttivat. Sinne taas oli päätynyt hyllytolkulla kirjoja isäni äidin muutosta. Ja annas olla, kun tulee kirjamessut tai joku meistä kulkee kirjakaupan ohi. Ei voi mitään, niitä vain kertyy.

Olen omasta mielestäni luonnostani kulutuskriittinen. Olen aina ollut tavaran ostamisen suhteen pihi. Käytän mieluummin rahani elämiseen. Kirjoja en kuitenkaan laske tavaraksi. Ne elävät. Niitä on yksinkertaisesti kiva omistaa ja katsella. Kirjojen keskellä on ihmisen hyvä hengittää (myönnetään, pölyä leijailee kaikkialla).

Isältäni Jussi Särkelältä olen myös oppinut tavan tutustua ihmisiin katselemalla heidän kirjahyllyjään. On kiehtovaa miettiä, miten juuri nämä kirjat ovat päätyneet tänne. Onko jokin tietty kirjasarja tullut lahjana sukulaisilta, mitkä mahtavat olla niitä nuoruuden tärkeitä teoksia, jotka itse kunkin identiteettiä ovat rakentaneet? Minkä ikäisenä hän on lukenut Hessensä? Onko samaistunut teininä Narkissokseen vai Arosuteen?

Jotenkin sitä vain kaipaa kirjallisuuden monimielistä henkeä ympärilleen. Enkä nyt tarkoita sitä, että väittäisin oikeasti käyttäväni kirjojani käsikirjastona. Mutta minun elämänihän tässä kulkee: ystävien kirjoittamia ja antamia kirjoja. Elämänvaiheita, jolloin olen haalinut kaikkea rakkaudesta tai kaikkea kansalaisuudesta tai kaikkea huumepolitiikasta tai kaikkea obskuuria. Edelleen lukemattomia kirjoja, joihin aion tarttua. Ja niitä, jotka aion joskus vielä paremmalla ajalla lukea loppuun.

Olen kasvanut kirjojen keskellä ja haluan lastenikin kasvavan kirjojen keskellä. Kaksi kirjaa hyllyssä ei riitä. Niitä pitää olla tuhansia, jotta ne muodostavat kotikirjaston. Arvostan lukeneisuutta, ehkä siksi että olen ikäni ponnistelut oman lukeneisuuteni kartuttamiseksi.

”Olen kasvanut kirjojen keskellä ja haluan lastenikin kasvavan kirjojen keskellä. Kaksi kirjaa hyllyssä ei riitä.”

Myönnän näin vanhemmiten muuttuneeni laiskaksi. Luen perin harvoin mitään siksi, että se kuuluu itse itselleni laatimaani opetussuunnitelmaan. Koko nuoruuteni toimin näin. Halusin lukea kaiken, mikä kuuluu lukea, ja niinpä pänttäsin Raamatun, Koraanin ja monta muutakin vähemmän vetävää opusta ihan vain siksi, että voisin kokea olevani laajasti sivistynyt ihminen, joka on lukenut kaiken tarpeellisen.

Tästä vuosikymmenten ahmimisesta huolimatta minulla on luonnollisesti aimo aukkoja lukeneisuudessani. Ihan omassakin kotikirjastossani on must read -tyyppisiä klassikoita, joihin tarttumista olen onnistunut välttelemään esimerkiksi siksi, että pelkään niiden sisältävän naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, josta en ilkeä lukea kovin tarkkoja kuvauksia. Kun nyt nostan katseeni ympärilläni oleviin kirjahyllyihin, silmiin osuu Rousseaun Tunnustuksia ja Faludin Takaisku, jotka ovat edelleen lukematta.

Kirjallisuuden ihana puoli on se, että se harvoin vaatii välitöntä tarttumista. Aina silloin tällöin joku ystävä murehtii, ettei ole vieläkään lukenut uusinta kirjaani. Minusta viisi vuotta vanha romaani on vielä ihan uusi. Kaunokirjallisuuden tahti on lempeä. Siksi tapaan lievittää kiireen ja stressin tuntua elämässäni tarttumalla tosi vanhaan ja tosi paksuun kirjaan. On ihana tuntea konkreettisesti käsissään, ettei kaikki hyvä ole päivän päälle, vaan ottaa oman aikansa.

Lue myös

Suosittelemme