Rosa Meriläisen kolumni: Koira nostaa esiin lapsen luontaisen vastuuntunnon

Olen aina pitänyt itseäni kissaihmisenä, mutta niin vain silmät ristissä annan pikkiriikkisen koiranpennun minua ulkoiluttaa aamuisin. Ja kun se pieni vanupallo ja karvapilvi sitten tekee kakan tahi pissan oikeaan paikkaan, minä ylistän sitä vuolaasti: annan naminappuloita, ujellan kumbayaata tanssiessani juhlasalon ympäri, ruiskutan sampanjaa katsomoon, twerkkaan ja poksautan ilmaan mantereellisen konfettisadetta. Hyvä Muru!

Kissojen kanssa moni asia oli toisin. Kun niille näytti pari kertaa, että tässä on laatikkosi, ne oppivat sen tuota pikaa. Yhteistä koiran- ja kissanpennuille on se, että jos niiden tekee mieli leikkiä, kukaan ei nuku. Koiranpentumme varsinainen omistaja, yksitoistavuotias Frans Frangén, herää valittamatta vaikka puoli kuudelta heittämään minikumikanaa nostettuaan Murun ensin sanomalehdelle.

Sanotaan, että koira opettaa lapselle vastuunkantoa. Olen eri mieltä. Koira nostaa esiin sen vastuuntunnon, joka lapsessa luontaisesti on. Halun pitää huolta pienemmästä, joka on meistä riippuvainen. Halun tehdä hyvää elävälle olennolle.

Ihmiset kasvavat tehtäviensä tasalle, kun heille annetaan siihen itsenäinen mahdollisuus. Uskon vakaasti siihen, että ihmiset pääsääntöisesti ottavat vastuuta silloin kun heille antaa valtaa. Hoivaajan valta on kaunista ja palkitsevaa.

Kuten koiranpentuakin kasvatetaan palkitsemalla hyvästä, ihminen saa loputtomasti iloa, onnen hykerrystä ja virkistystä koiran kanssa touhuamisesta. Saman onnen antaa tietysti mikä tahansa lemmikki, joka ihmiselle itselleen on se oikea ja rakas.

Muistan lapsuudestani, miten sanomattoman tyydyttävää oli, kun kissa asettui syliini lepäämään tai kävi vatsani päälle nukkumaan. Olin kyllä jo lapsena aikamoinen pyryharakka, joka aina vähintään vemppaa jalkaa.

Koska olin huono pysymään paikallani, kissat harvoin valitsivat minun syliäni vaan mieluiten kävivät jonkun rauhallisen aikuisen luo. Muistan senkin tunteen: olon rakkauden kerjäläisenä olemisesta. Kaipuun olla eläimelle se ykkönen.

Olen pitänyt ohjenuoranani olla jumittumatta varhain luotuihin minäkuviin. Miksi pitäisi olla kissaihminen tai miksi olisin tuomittu olemaan rakkauden kerjäläinen elämäni loppuun asti? Minä osaan muuttua – varsinkin jos minua autetaan muuttumaan.

Parhaillaan muutostoimessa hyörii pieni, iloinen hauva. Se opettaa minulle päämäärättömän käyskentelyn taitoa. Kun tänä aamuna jokainen ruoho ja kukkanen olivat hänelle kiehtovia, minäkin näin tämän kaiken.

Näen, että räkättirastaathan ovat puuhissaan perin mielenkiintoisia, kun niitä vain paneutuu katsomaan korvat valppaasti höröllään. Koiranpentu opettaa meille pieniä iloja, jotka ovat niitä elämän suuria iloja.

Tiedetään, että lemmikit lievittävät yksinäisyyttä, mutta nyt hoksasin koiran tekevän sitä kahdella tavalla. Paitsi että saan siltä läheisyyttä ja lämpöä, kun se tulee syliini, ulkona liikkuessa se toimii melkoisena vetonaulana. Kun menemme koiranpennun kanssa kahvilaan, puolet pöytäkunnista kääntyvät puoleemme ja päästävät suustaan hellää uikutusta. Lapset ja aikuiset tulevat luoksemme kysymään, saako sitä silittää. Tuli aivan muisto siitä ajasta, jolloin minulla oli kaunis pinkeä raskausmaha, jonka ansiosta yhtäkkiä ihmiset suhtautuivat minuun suopeasti.

Kuten alkuvuodesta Annaan kirjoitin, opettelemme myös uusperhe-elämää. Koiranpentu vaikuttaa olevan ratkaisu niihinkin hankaluuksiin. Sitä paitsi se on huomattavasti järkevämpi ja lapsille reilumpi vaihtoehto kuin pikapikaa uunista ulos puskettu uusrakkausvauva, joka on tietysti suomalainen klassikko siinä missä erokoirakin.

Näkisittepä, miten lapset ja aikuiset laumautuvat yhteen, kun ringin keskellä on hömelö karvapallo, joka on ikionnellinen kaikesta huomiosta, mutta joka vaatii herpaantumatonta huolenpitoa. Ei siinä ehdi nahistella, ei ehdi tulla surua puseroon, ei huomaa tuntea ulkopuolisuutta.

Jokaiselle tekee hyvää päästä keskittymään omien surujen ja pettymysten sijaan toisen iloon. Tähän koira tarjoaa mahdollisuuden jokainen päivä.