Rosa Meriläisen kolumni: Nykyisin ei kannata kasvattaa poikia, jotka eivät osaa kokata

Olen kiitollinen isälleni siitä, että hän opetti minut laittamaan ruokaa jo lapsena. Monilla nuorilla aikuisilla ei ole omilleen muuttaessaan minkäänlaisia keittotaitoja. Ne kannattaisi opettaa myös pojille, koska avuton lapsimies ei kiinnosta naisia, kirjoittaa Rosa Meriläinen.

Lähdin kukonlaulun aikaan työmatkalle oltuani edellisen illan töissä yömyöhälle. Ennen lähtöäni kävin tarkistamassa, että 13-vuotiaalla pojallani soi kello. Siellä hän jo oli hereillä koira sylissä ja kertoi ylpeänä tehneensä itselleen illalliseksi kasvismunakkaan. Vaikka joskus on vähän huono omatunto siitä, että viipotan maata kiertävällä radalla sen sijaan, että olisin aina lapsille läsnä, huomaan olevani hyvä äiti juuri näin. Onhan se mahtava lahja lapselle, että hän osaa itse valmistaa itselleen useita terveellisiä ja herkullisia ruokalajeja.

Olen aloittanut kokkikoulun pidon jo silloin, kun lapseni oli taapero. Yhden käden kokkaus on tärkeä laji – eli se kun tekee ruokaa lapsi sylissä. Olen selostanut kokkaamistani vauvalle: ”aina laitetaan ensin öljyä kuumenemaan pannulle ja siinä sitten paistetaan kymmeneen laskien murskattua valkosipulia”. Ja jotta poika saisi kokkaavan miehen mallia, olen nostanut hänet syliin katsomaan, kun pappa ja kaverin mies tekevät ruokaa. ”Sinustakin voi isona tulla kastikemestari”.

Olen myös kiitollisuudesta mykkyrällä Fransin entiselle perhepäivähoitajalle. Hän opetti lapseni jo vaahtosammuttimen kokoisena valmistamaan makaronilaatikkoa ja jauhelihakeittoa. Minkä itsetunnon lapsi saa siitä, että osaa tehdä jotain niin hyödyllistä ja tärkeää, että voi ruokkia koko perheen ja vieraat päälle!

Tärkeintähän ruoanlaittotaito on lapselle itselleen, mutta on osaavista lapsista ihan oikeaa hyötyäkin. Kun olin onnistunut murtamaan oikean käteni, en ollut kykenevä pilkkomaan mitään. Kyllä siinä tulee kaikille lapsille pienimmästä isoimpaan luontaista motivaatiota kotitöihin, kun he ovat nälissään ja minä kerron, ettei ruoka ole pöydässä ennen kuin te olette pilkkoneet perunat. Minä kun en oikeasti pystynyt.

Olen itse todella kiitollinen vanhemmilleni saamastani kokkikoulusta. Lapsena en tietenkään tiennyt, että muut eivät osaa laittaa ruokaa, mutta aikuisena olen törmännyt ihmisiin, joiden ruoanlaittotaidot ovat mikrossalämmittäjän luokkaa. Opiskelijasolussa kämppäkaverini eivät edes tienneet niiden kasvisten nimiä, joista tein itselleni ruokaa. Saati että olisivat osanneet niitä valmistaa. Opetin toisen kämppikseni valmistamaan elämänsä ensimmäistä ruokalajia – ja hän oli kuitenkin jo 19-vuotias.

Miten turvatonta olisikaan ollut muuttaa itsenäiseen elämään, jos ei olisi kotona saanut mitään itsenäiseen elämään tarvittavia taitoja? Ollessani lukiolainen meille muutti vuokralaiseksi psykologiaa yliopistossa opiskeleva nuorukainen. Hän oli ehtinyt asua itsenäisesti jo sitä ennen, mutta tyttöystävä oli hoitanut ruokahuollon. Tämä tuleva maisteri ei ollut koskaan edes käynyt ruokakaupassa. Hän pyysi minulta – ilmeisesti sukupuoleni vuoksi – neuvoa, mitä voisi syödä aamiaiseksi. Minä vein hänet ruokakauppaan ja opetin ostamaan banaaneja, maitoa ja muroja. Sääliksi käy hänen elämänsä kumppaneita. Lapsi-ihmiset ovat söpöjä vain lapsina. Nykyään ei kannattaisi kasvattaa poikia, jotka eivät pärjää ilman naista. Sellaiset jäävät helposti ilman.

Muistan ensimmäisen ruokalajin, jonka opin tekemään alusta pitäen itse. Olin 9-vuotias ja isäni opetti minut tekemään mehukkaan munakkaan. Samalla tuli opittua paistinlastan ja rautapannun käyttö. Muistissa ovat myös hauskat epäonnistumiset. Kerran isäni kokkikoulun teemana oli cayennepippuri. Hän teroitti, miten tulista se on ja katsos, miten vähän sitä tähän katkarapukeittoon kuuluu ripotella, ettei pippuri peitä alleen muita makuja. Lopputulos oli sillä kertaa niin tulinen ruoka, ettei kukaan pystynyt sitä syömään.

Ala-asteen kolmena viimeisenä vuotena opin koko ajan uusia ruokalajeja, ja jossain vaiheessa, ehkä 11-vuotiaana, sain luvan kerran viikossa päättää mitä syödään, jos valmistan ruoan itse. Tykkäsin eniten jauhelihapihveistä ja porsaankyljyksistä, joten kokkasin lähes aina niitä. Aloin myös opetella keittokirjojen avulla jälkiruokien valmistusta, roseteista suklaamousseen ja sacherkakkuun. Nautin siitä, kun sain tarjoilla vanhemmilleni jotain hienoa. On ihanaa saada olla taidostaan ylpeä.

Lue kaikki Rosa Meriläisen kolumnit tästä.