Kolumnit

Rosa Meriläisen kolumni: Avioliitto tuntuu ihanalta

Teksti:
Rosa Meriläinen

Menimme mieheni Tuomas Murajan kanssa naimisiin tiistaiaamuna 24.10. Helsingin maistraatissa virallisten todistajien läsnäollessa. Mies tuossa vierelläni sanoo, että muista kirjoittaa, että vihdoin hänestä on tullut herra Rosa Meriläinen.

Avioliitto tuntuu ihanalta. Olenhan paatunut romantikko, jolle elämässä on tärkeää suuret eleet, glitter, leikkokukat ja paatoksella lausutut hellät sanat.

Happamasti vielä muutama vuosi sitten väitin, etten kerta kaikkiaan ymmärrä, miksi aikuiset ihmiset menevät naimisiin. Hääjuhlat patriarkaalisine perinnäismenoineen kun on luotu siihen ikävaiheeseen, jossa Nuoruustango vielä kuulostaa luontevalta.

Onneksi yhtään perinnäismenoa ei tarvitse noudattaa, jos ei tahdo. Joidenkin perinteiden noudattaminen tuntuu silti kauniilta, vaikka ei enää eläisikään sitä maailmaa, josta ne ovat kummunneet. Niin vain meidänkin kihlajaisissa pidettiin isien puheet, vaikka olen tukevasti keski-ikäinen ja minulla on kaksi isää. Viisaita puhuivat, viisaat miehet.

Eikä tuo minun mieskään minun omaisuudekseni ole muuttunut. Hän saa pitää oman nimensä – joka tosin on peruja hänen edellisestä avioliitostaan.

Vaikka me päädyimme astumaan avion satamaan intiimisti virastossa suurten juhlien sijaan, avioliitossa on kyse juuri yhteiskunnasta. Avioliitto on vakava isojen juhliensa ansiosta. Tässä me valtion ja yhteisön edessä sanomme tahdon. Saattaa olla, ettei tätäkään avioliittoa ihan täydeksi saada, ennen kuin saamme aikaiseksi järjestää bileet.

Naimisiinmenosta olimme sopineet periaatteellisella tasolla ajoissa, kihloihin mennessämme. Puhuimme, että joskus vaikka syksyllä voisi olla kiva, esimerkiksi lokakuussa. Mutta jotenkin olemme vain olleet niin kiireisiä, ettemme ehtineet ryhtyä sen pidemmälle meneviin järjestelyihin.

Pari viikkoa sitten ehdotin, että mennäänpä omaehtoiselle kirjailijaretriitille Långvikiin muutamaksi päiväksi ja ollaan siellä romanttisesti vaikka niin, että ennen lähtöä menisimme naimisiin. Lopulta meillä meni vähän viime tinkaan esteellisyysselvityksen anominen ja ajanvaraus maistraatista, eikä suunnitelma toteutunut, mutta toimihan tuo eräänlaisena esijuhlimisena.

Voi sitä koruttomamminkin astua avioon. Tutustuin kerran pariskuntaan, joka oli mennyt naimisiin lounastauolla.

Tuore aviomies oli palannut töihin omalle taholleen, kun taas tuore vaimo oli päättänyt vielä sittenkin piipahtaa kultasepänliikkeessä ennen tauon päättymistä.

Myyjä oli kysynyt: ”Oi, koskas tämä suuri päivä koittaa? ” ”Juuri viisi minuuttia sitten käytiin maistraatissa”, vaimo vastasi. Myyjän ilme oli ollut sen verran järkyttynyt, että vaimoon oli mennyt pikkupiru. Hän oli vastannut kysymykseen vihkisormuksen kaiverruksista: ”Ei laiteta mitään. Se on niin raskasta raaputtaa pois.”

Nykyään, kun susiparit saavat vuokrattua asunnon, eikä lapsia haukuta äpäriksi, avioliitto on muuttunut romanttisemmaksi. Se ei ole nuoren parin välttämättömyys vaan aito valinta.

Tämä valinta tuntuu hyvältä. Minulle avioliitto merkitsee elämänmittaista sitoutumista myötä- ja vastoinkäymisissä. Tässä iässä, kun on molempia elämään mahtunut, sitä tietää, kuinka totisesta asiasta on kyse.

Avioliiton koko merkitys on symbolinen, mutta symboli on merkittävä. Minkään käytännön ei tarvitse muuttua. Asemani perheessä ei muutu, eikä se tuo lapsille sen kummempaa turvaa. Avioliitossa rakastetaan ja rakastellaan kuten avoliitossakin. Kuten ystäväni sanoi: ”Pankin kanssa yhdessä solmittu liitto oli suurempi sitoumus.”

Olen aina karsastanut sanaparia ”päästä avioliittoon”. Ikään kuin se olisi naiselle jokin saavutus. Tuntuu siltä, että kauniiseen tapahtumaan projisoidaan sellaisia haaveita, joita se ei mitenkään voi täyttää. Samoin kuin nuorempien piirissä levinneessä häähulluudessa, missä hääjuhlia suunnitellaan vuosia ja niihin poltetaan suhteettoman paljon rahaa.

Mutta myönnetään: onhan sekin ihanaa, että joku todella haluaa mennä kanssani naimisiin. Että juuri minä tällaisena itsehillittömänä, itsekeskeisenä ja epäsisäsiistinä ihmisenä olen ansainnut jälleen kerran sellaisen onnen, että minua ehdoitta rakastetaan. Ei se ole mikään itsestäänselvyys.

Tunnen monia ihmisiä, jotka ovat täynnä rakkautta toiselle ojentaa, mutta sitä toista ei vain löydy. Yhtä paljon kuin iloitsen onnestani, ymmärrän yksinäisyyden raastavuuden. Sitä en ole koskaan kokenut, vaan sen sijaan taas uudelleen saan nauttia rakkauden valan vannomisesta.

Rosa Meriläinen

Rosa Meriläinen on kirjailija, ammattikehtaaja ja feministisen ajatushautomo Hatun johtaja.

Anna Rosalle palautetta: rosa@lipstickmafia.fi

Rosan aiemmat kolumnit löydät täältä

X