Rosa Meriläisen kolumni: Korkokengät – patriarkaalisen alistamisen symbolit?

”En ole osannut koskaan pitää korkokenkiä patriarkaalisen alistamisen symboleina. Pidän niitä pikemminkin aseina, jotka on minulle annettu”, Rosa Meriläinen kirjoittaa kolumnissaan.

Äitini Anneli Ranta on suvereenein korkokenkien käyttäjä jonka tunnen. Olen nähnyt hänet Menottin pienoisoopperan, Puhelimen, pääroolissa, jossa hän hyppi huikean korkeilla koroilla tuolille ja alas, tuolille ja alas, samalla kun lauloi.

Olen saanut lainata äidin kenkiä niin nuoresta, kun jalkani kasvoi oikeaan mittaan, enkä muista koskaan jännittäneeni korkokenkiä. Se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi harjoitellut. Muistan harjoitelleeni korkokenkien käyttöä Tampereen Hämeenkadulla. Miksi ihmeessä motivoituisin treenaamaan katseiden keräämistä missään muualla kuin sillä ainoalla pätkällä, jossa Tampereella on enemmän kuin kaksi ihmistä?

Harjoittelin kolmea erilaista kävelyä. Tietysti Marilynia, missä otetaan lyhyitä askelia aivan kuin olisi pukeutunut kynähameeseen ja annetaan lantion pyöriä laajalla kaarella pikkuaskelien mukana. Koska olen nuorena harjoitellut Marilynia niin paljon, kävelen sitä luontevimmin edelleenkin, vaikka jalassani olisi mitkä hyvänsä mukavuusjalkineet.

Harjoittelin myös eleetöntä toimistokävelyä, jonka tavoitteena oli kävellä kuin en olisi lainkaan tietoinen korkeista kengistäni. Se oli minusta tylsää ja vaikeaa.

Sellainen naisena olemisen tapa, minkä pääpointtina on olla hillitty ja kurinalainen, on aina ollut kapinointini kohteena. Haluan mieluummin olla törkeä ja vulgääri, pelottava ja hurjapäinen, kiimainen ja hullu.

Treenasinkin Hämeenkadulla myös Jussi Parviaista, jossa harpotaan helvetillistä vauhtia. Sain siitä palautettakin, että se näyttää koomiselta, koska korkeissa koroissa ei kuuluisi olla miehekäs. Minulle se sopi. Ei minua painettu alas naurulla edes silloin.

Uunituore Iina Terhon elokuva Full Of Love – Pakomatka pakastimesta on koskettava tarina oman aistillisuuden ja naisellisuuden löytämisestä.

Päähenkilö haluaa muun muassa oppia kävelemään korkokengillä. Hän on aina luullut, että sitä ei voi oppia. Että joillakin vain on tämä taito ja joillakin ei. Että naisia on ikään kuin kahta tyyppiä, joista toiset osaavat olla esillä naisellisuuden näyttämöllä, toisista ei siihen ole.

Elokuvassa häntä opettaa yksi maailman parhaista kävelijöistä, burleskiartisti Kitten De Ville, joka asettaa jokaisen askeleensa esille kuin aseen ja antaa viekoittelevan lantionsa kellua sen päällä niin vaivattomasti ja ihanasti, kuin se todella olisi sitä aidointa naisellisuutta ja puskisi esiin vaikka hänen huokosistaan.

Oppitunnin jälkeen kävelijäharjoittelija menee vilkkaalle kadulle ihmisten joukkoon ottaen tietoisia mutta haparoivia askeliaan. Mikään ei enää estä hänen aistillisuuttaan, koska hän kokee olevansa oikeutettu omaan sukupuoleensa kaikkine ilmenemismuotoineen.

Käytän nykyään perin harvoin korkokenkiä. Varsinkin suhteutettuna siihen, että vielä joitakin vuosia sitten yhdistin korkeat korot pilkkihaalariinkin. Valitettavasti lapsesta saakka kiusanani olleet vaivaisenluut eivät selvinneet siitä korkokengillä tanssimisen määrästä, joka osakseni tuli Tanssii tähtien kanssa -realityohjelmassa.

Korkojen käyttämisestä on tullut yksinkertaisesti niin kivuliasta, että antaudun niiden tarjoamalle roolileikille ihanana naisena vain harvakseltaan juhlissa ja esiintyessä. Vielä kymmenen vuotta sitten suhtauduin kipuun yliolkaisesti todeten, että jossain vaiheessa varpaista vain katoaa tunto ja sitten ei enää satu yhtään.

En ole osannut koskaan pitää korkokenkiä patriarkaalisen alistamisen symboleina. Pidän niitä pikemminkin aseina, jotka on minulle annettu. Olen laiska meikkaaja, joten usein ajattelen, että laitan mieluummin esiintymiseen korkokengät ja nautin niiden tarjoamasta itsetuntobuustista.

Tunnen itseni pitkäksi, ryhdikkääksi johtajaksi koroilla. Omaksi kävelytyylikseni on muodostunut aika kova askel. Annan käyntini kuulua, kantojeni todellakin kopsua. Kun minä kuljen, saa se näkyä ja kuulua. Vaikka olisin valinnut jalkineikseni lantsarit.

Minä pysyn minuna missä jalkineissa tahansa. Edelleen olen kaunis, irstas ja vaarallinen. Empaattinen, kiltti ja pystyvä. Määrittelen kenkieni merkityksen itse ja kerään ne katseet, jotka haluan.