Kolumnit

Rosa Meriläisen kolumni: Leikin loppu?

Teksti:
Rosa Meriläinen

Yksitoistavuotissyntymäpäivilläni luokkakaverini bongasivat legoni. Havainnosta seurasi ankaraa pilkkaa: ”Rosa leikkii vielä legoilla, vähänkö lapsellista!” Juhlien jälkeen pakkasin legot laatikkoon ja vein ne itkien vintille. Tunsin lapsuuden lopun painon. Muodikas sanonta koulussamme kuului, että lapsi on terve jos se leikkii, sairas jos ei osaa lopettaa.

Eri aikakausina, eri kulttuuripiireissä ja eri kaveriporukoissa on omat käsityksensä siitä, millaiset leikit ovat soveliaita minkäkin ikäiselle. Näin aikuisena sitä toivoo, että lapsi leikkisi mahdollisimman pitkään. Ei ole kuitenkaan vesiselvää edes se, mikä on leikkiä.

Kun omat leikkini leluilla loppuivat, moni muu asia pysyi leikkinä. Erilaiset roolileikit pysyivät sallittuina. Harjoittelimme Madonnan eleitä ja kävimme nuorisodiskossa leikkimässä teinejä. Päivystimme ihastuksen talon edessä ja leikimme rakkautta. Leikimme tuskaa ja intohimoa muun muassa viiltelemällä itseämme. Minua ei se viiltelyhomma oikein napannut, mutta koska se kuului kuvioon, hyvä ystäväni viilsi käteeni minun puolestani T niin kuin Toni. En edes muista olleeni kyseiseen Toniin tai ylipäänsä kehenkään erityisen ihastunut, mutta koska leikki oli suotava, suoritin sen samalla totisuudella kuin leikki-ikäinen lennokkiaan lennättämässä.

Olen huomannut ystävien lapsista, että jotkut lapset lopettavat leikkipaikoilla ja leluilla leikkimisen varsin pieninä, jopa seitsemänvuotiaana. Aikuiselle voi olla motivoivampaa pelata lapsen kanssa lautapelejä tai potkia palloa, kuin ryömiä pöydän alla leikkimässä leijonia tai kulkea viisivuotiaan perässä lentoliskofiguuri kädessä ja yrittää ymmärtää, mikä on touhun tarkoitus.

Aikuinen ei välttämättä ole se paras tyyppi kannustamaan lasta leikkiin. Lapsi sen sijaan voi päästää aikuisen maailmaan, jossa ei ole pakko kestää pelkoa ja pettymyksiä. Huomaan edelleen tarvitsevani ”tekosyylapsen” katsoakseni flunssapäivänä My Little Ponya tai mennäkseni lastenelokuviin, vaikka ne sopivat herkälle mielelleni paljon paremmin kuin pelottavat aikuisten jutut. Viimeksi smurffielokuvaa katsoessani itkin lohduttomasti Smurffiinan kuolemaa, ja oma lapseni lohdutti minua kertomalla, että lastenelokuvissa ei oikeasti käy huonosti. Ja kas, smurffit smurffasivat Smurffiinan lopulta takaisin elävien kirjoihin!

Myös isommille lapsille pienten koululaisten seura voi olla palkitsevaa paitsi saamansa antaumuksellisen ihailun vuoksi myös siksi, että nuorempien kanssa on luvallista edelleen heittäytyä leikin maailmaan. Rannassa on mukava läträtä, kun mukana on joku, jonka kanssa saa ryhtyä pieneksi jälleen.

Asuin aiemmin aivan koulupihan vieressä ja katselin usein alakoululaisten välituntileikkejä. Osa heistä leikki, osa ei. Nyt en edes tarkoita joidenkin lasten yksinäisyyttä, joka on yksi raastavimpia näkyjä, jota nykyinen elämänmeno tarjoaa. Tarkoitan sitä, miten jotkut pienetkin koululaiset ovat siirtyneet teinimäisen seisoskelun tielle. Välitunneilla enintään katsellaan muiden pelejä tai ylipäänsä vain hengataan. Kuitenkin tiedetään, että hyvää tekisi joka muksulle hillua päällään mielikuvituksen ja yleisen riekkumisen merkeissä.

Mikä minä olen sanomaan, että pelaaminen ei ole leikkimistä? Pelaan itsekin lapsille tarkoitettuja pelejä mielelläni. Niin lautapelejä kuin mobiilipelejäkin. Ne on keksitty viihdykkeeksi, eikä viihtymisessä ole mitään vikaa. Osa peleistä on todella leikkimäisiä, ja ne ruokkivat mielikuvitusta. Urheilupelit ovat mitä tarpeellisimpia nekin. On tärkeää, ettei jalkapalloa pääse pelaamaan ainoastaan jalkapalloseurassa, vaan jokainen kynnelle kykenevä vanhempi potkii palloa jälkikasvunsa kanssa, ja koulun pihalla joukkueeseen pääsee jokainen, jolla on kengät jalassa.

Kaikki Rosa Meriläisen kolumnit

Rosa Meriläinen

Rosa Meriläinen on kirjailija, ammattikehtaaja ja feministisen ajatushautomo Hatun johtaja.

Anna Rosalle palautetta: rosa@lipstickmafia.fi

Rosan aiemmat kolumnit löydät täältä

X