Rosa Meriläisen kolumni: Muutosta voi yrittää kahdella tavalla: repäisyillä ja rutiineilla

Olen tänä vuonna muuttanut uuteen kotiin, uuteen kaupunkiin ja laittanut pystyyn uuden perheen. Sitä on ollut vähän kuin kuivausrummussa ihan vain siksi, että useimmat rutiinit muuttuivat mahdottomiksi. Ei ole enää samaa lähikahvilaa, jossa työskennellä, eikä samaa keittiötä, jossa kokata. Tavarat ovat eri paikoissa. Kun lapseni tarvitsi käteistä, tajusin, etten tiedä edes, missä on lähin pankkiautomaatti. Tapojen ja tottumusten olemassaolon havaitsee kunnolla vasta, kun ne katoavat.

Olen luullut olevani rutiinienvastainen ihminen. Pyrin tietoisesti vaihtelemaan ruokajärjestystäni ja olen niissä parisuhteissa, joissa se on ollut mahdollista, vastustanut omia paikkoja ruokapöydässä ja kaikkea sellaista, jonka pelkään jäykistävän mieltä niin, ettei enää sopeudu ja jousta muutosten mukana.

Totta onkin, että elämään voi muodostua myös huonoja rutiineja, joita kuuluukin ravistella. En tarkoita pelkästään epäterveellisiä asioita, vaan sitä saattaa sopeutua ajan saatossa kummallisiin juttuihin. Esimerkiksi eräässä ammoisessa parisuhteessa meille muodostui sellainen tapaamistapa, että minä hain hänet aina töistä. Usein hänellä hieman kesti ja jäin odottamaan. Alun vartti piteni vuosien saatossa tunniksi. Se oli melkoinen määrä odottamiseen alistumista. Jotenkin siihen vain tottui, eikä älynnyt enää edes loukkaantua.

Rutiinien totaalinen häränpyllynheitto väsyttää, koska tarvitsee aina erikseen miettiä, mitä tehdä ja kuinka toimia, kun hommat eivät hoidu vanhasta muistista.

Nyt minulla on vaihe, jossa etsin uusia rutiineja. Kokeilen, mikä kodin istuimista on paras paikka lukea romaania. Millä pannulla paistan kananmunani mieluiten.

Tämä on vaarallinen elämänvaihe. Sitä voi nimittäin jatkaa rutiinien asettamista niin pitkään, että unohtaa jatkuvan uudistumisen tarpeen. Olen siinä iässä, jossa ihmiset helposti antavat mukavuudenhalulleen periksi. Kuvitellaan, ettei minun enää tarvitse muuttua. Oikeastihan me muutumme koko ajan. On parempi edes yrittää muuttua tietoisesti haluamaansa suuntaan kuin vain lipua kohti kalkkeutumista.

Toivon, etten päästelisi ainakaan kovin usein suustani sellaisia lauseita, jotka lukitsevat elämäni ja persoonani: ”en ole koskaan tykännyt siitä ja tästä”, ”minä haluan aina viikonloppuisin sitä ja tätä”.

Pahimpia ovat sellaiset rutiinit, jotka ovat epäterveellisiä tai itsekkäitä, mutta niistä ei enää varsinaisesti nauti. Jos esimerkiksi syö aamiaiseksi sokerimuroja eikä enää tajua sen olevan herkuttelua. Sen kuin vain lappaa kitaansa samalla kun räplää kännykkää. Tai jos polttaa päivittäin tupakkaa samalla kun tekee jotain ihan muuta, savukkeesta ja synnistä nauttimatta. Tai jos jämähtää harva se ilta katsomaan televisiosta jotain, mistä ei edes liiemmin pidä. Juo alkoholia lähes joka ilta. Suorittaa aina saman iltatreenin, vaikka olisi ystävän syntymäpäivät.

Muutosta voi yrittää tehdä kahdella tavalla: repäisyillä ja rutiineilla. Molempi parempi. Repäisyillä voi haastaa rutiininsa ja nähdä itsensä uudella tavalla.

Pari tuttavaperhettäni on kehittänyt nerokkaat tavat ravistaa elämäänsä. Toinen heistä viettää silloin tällöin ”lestadiolaisviikkoa”, joka uskonnottomassa perheessä tarkoittaa kaiken digitaalisen viihteen kieltoa. Eli ei televisiota, pelejä ja roikkumista internetissä työajan ulkopuolella. Pidän hyvänä ajatuksena silloin tällöin irrottaa itseään sellaisesta viihteen kuluttamisesta, joka on saattanut pitää ihmisiä erillään toisistaan ja niellä ajan monelta hauskemmalta harrastukselta.

Toinen tuttavaperheeni on ottanut käyttöön teemaviikot. Keski-ikäinen lapsiperhe oli havainnut arkensa muuttuneen hivenen tylsäksi. Nyt he etsivät siihen leikkiä ja hauskuutta. Viime viikon teemana heillä oli ”Elvis ja Priscilla”. En aivan tiedä, mitä kaikkea he teemaviikkoon mahduttivat. Minä ainakin veivaisin lannetta, laulaisin rokkia ja söisin elviksentapporuokaa eli paahtoleipiä nutellalla ja banaanilla. Puhuisin amerikanenglantia ja pukeutuisin teemaan sopivasti.