Kolumnit

Rosa Meriläisen kolumni: Moka ei ole lahja – mutta suurin virhe olisi mokaamisen välttely

Minä en anna itselleni lupaa siihen, että virheenpelko estäisi mitään. En anna sen pienentää itseäni tai muuttaa haaveitani ”realistisiksi”, kirjoittaa Rosa Meriläinen.

Teksti:
Rosa Meriläinen

Minä en anna itselleni lupaa siihen, että virheenpelko estäisi mitään. En anna sen pienentää itseäni tai muuttaa haaveitani ”realistisiksi”, kirjoittaa Rosa Meriläinen.

Moka ei ole koskaan tuntunut lahjalta. Nyt en tarkoita mitään hauskaa mokaa, kuten hameen unohtumista sukkahousuihin perspuolelta vessareissun jäljiltä tai vessapaperia kantapäässä. Mitään kuukautisvereen, kuukautissuojiin ja kondomeihin liittyvää. Mitään sellaista, mikä muuttuu myöhemmin kerrottaessa hilpeäksi anekdootiksi, mille koko seurue voi nauraa hyväntahtoisesti. Että oletpa hauska tyyppi. Nolot sattumukset ovat parasta tilannekomiikkaa, mitä kavereille voi tarjota. Viatonta ja pidemmän päälle kivutonta, ohimenevää häpeää.

Minä tarkoitan mokaamisella sellaisia tekoja tai sanoja, jotka hävettävät vielä vuosien, vuosikymmenten jälkeenkin. Jotka saavat tuntemaan itsensä huonoksi, kelvottomaksi, arvottomaksi.

Siinäkin on tasoja. Olen kuullut ihmisen kertovan tarinan siitä, miten hän huolimattomuuttaan aiheutti toisen ihmisen kuoleman, eikä ole kestänyt tämän syyllisyyden painoa enää sen jälkeen selvin päin. Sellainen moka ei totisesti ole lahja.

Totta kai kaikessa voi olla kultareunus ja joitain suotuisia sivuvaikutuksia ja blaa blaa blaa. Mutta kyllä virheenpelossa ja häpeässä on joskus ihan vissi syy, jonka seuraus tuntuu pahalta. Sellainen häpeä korventaa ja lamauttaa.

Minulla vanhat nuoruudessa tehdyt virheet työelämässä ovat aiheuttaneet sen, että ruumiini häpeämuistot menevät päälle aika pienistäkin mokista. Sellaisista, joille olisin nuorena ja huolettomana osannut nauraa jo saman tien, en vasta ajan päästä.

Esimerkiksi kävin vastikään Reykjavikin Pridessa. Pride-matkailu on todella kohottavaa. Se saa uskomaan ihmisiin ja alati paranevaan maailmaan. Paraatipäivän aamuna olin riehakkaan onnellinen, kunnes puhelimeeni pärähti lentoyhtiön ilmoitus check-inistä. Ensin ihmettelin aikaista ilmoitusta. Lento Suomeen lähtikin vuorokautta aikaisemmin kuin olin luullut; olin ottanut lennon väärälle päivämäärälle!

Mitään vahinkoa ei sattunut, koska huomasin asian hyvissä ajoin. Minun olisi pitänyt heti osata nauraa virheelleni. Sen sijaan tunsin, miten myrkyllinen vissyvesi hulmahti rintani alle ja poltti. Saman tien tämä pieni virhe aktivoi kaikkien vanhojen virheiden muistot. Ja vaikka miten yritin järkisanoin ja hymyillen asiaa kuitata, se poreilu jatkui kehossani vielä pitkään.

Puolen tunnin kohdalla se oli ehtinyt siirtyä rinnasta vatsaan. Olin ehtinyt monesti kauhistua ajatuksesta: jos olisin sittenkin huomannut asian liian myöhään ja joutunut maksamaan pitkän pennin ja vielä myöhästynyt töistä.

Minä en anna itselleni lupaa siihen, että virheenpelko estäisi mitään. En anna sen pienentää itseäni tai muuttaa haaveitani ”realistisiksi”. Päätäni en tosin osaisi pitää kiinni, vaikka yrittäisin. Vaikka usein iskee jälkihäpeä, kun olen taas ollut kovaääninen ja päällepäsmäröivä itseni, jatkan itsenäni olemista. Olen sanonut julkisesti typeryyksiä ja käyttäytynyt huonosti ja tuntenut siitä asiaankuuluvaa häpeää, mutta en silti mene pöytälaatikkoon. En laita kynttilääni vakan alle, vaan mieluummin poltan sitä molemmista päistä. Ihan luonnostaan perseeni alla palaa ikuinen tuli.

Sillä vaikka olen huithapeli, viinaanmenevä ja kaksimielinen, irstas, ärhäkkä ja itsekeskeinen, olen myös viisas, hauska ja tehokas. Olen ihana juuri tällaisena kuin olen. Arvokas ja tärkeä ihminen, aivan kuten sinä ja kaikki muutkin ovat. Keskeneräisenä ja virheitä tekevänä.

Aion ehdottomasti jatkaa virheiden tekemistä ja suosittelen sitä vilpittömästi kaikille muillekin. Virheiden välttely olisi todennäköisesti se suurin virhe. Sitä vältän. Aion työskennellä osaamiseni äärirajoilla silläkin uhalla, etten aina onnistu. Yritän parhaani, vaikka muut voivatkin sitten nähdä, että enempään se ei riittänyt.

Ei se haittaa, etten aina löydä oikeita sanoja. Etten aina osaa pitää puoliani – ja mikä kauheinta, toisen ihmisen puolia. Tulen joskus sanoneeksi jotain tyhmää, loukanneeksi tahallani vai vahingossa toista ihmistä, vaikka syvästi uskon lempeyden radikaaliin voimaan. Varmasti siis tulen jatkossakin tekemään yhtä ja toista enemmän tai vähemmän hölmöä ja omien periaatteideni vastaista. Minun ei tarvitse olla täydellinen. Minähän olen aivan mahtava tyyppi just näin. Niin sinäkin.

Rosa Meriläinen

Rosa Meriläinen on kirjailija, ammattikehtaaja ja feministisen ajatushautomo Hatun johtaja.

Anna Rosalle palautetta: rosa@lipstickmafia.fi

Rosan aiemmat kolumnit löydät täältä

X