Kolumnit

Rosa Meriläisen kolumni: Tuomittu hääräämään

Miten ihanaa olisi oppia aina relaamaan; elämään niin kuin opettaa. Olemaan se sankaritar, jota eivät muiden odotukset määritä, kirjoittaa Rosa Meriläinen.
28.11.2019 Teksti: Rosa Meriläinen

En ole koskaan ollut perheessäni se, joka kantaisi päävastuun kotitöistä. Nuorempana olin aivan ällistynyt niistä tuntimääristä, joita naiset raportoivat käyttävänsä kotitöihin, kun tuntui etten ehdi saada päivässä varttia täyteen. Lusikan vieminen tiskikoneeseen ja takin laittaminen naulakkoon lattian sijaan on jo ponnistus perusluonteelleni.

Mutta miehisessä tavassa olla on jotain, mihin minä en veny, vaikka ehdottomasti haluaisin. Sisällänihän asuu suurten ikäluokkien mies, joka haluaisi istua pitkillä lounailla suhmuroiden ja härskejä huulia heitellen. Valitettavasti pitkiä lounaita ei enää ole ja minä olen mikä olen: keski-ikäinen perheenäiti, jolla on koiria. Vanhemmuus on väistämättä läsnäololaji siinä missä parisuhdekin.

Olen aikoinaan seurustellut miehen kanssa, joka kuului suuriin ikäluokkiin. Meillä oli kolmenkymmenen vuoden ikäero, joten sekin selitti joitain erojamme. Mutta kaikki eromme tuntuivat kiteytyvän siihen, miten hän tuli kotiin pitkän työpäivän päälle: hän kaatoi lasiin laadukasta skottiviskiä, sytytti paksun kuubalaisen sikarin ja syventyi päivän Financial Timesiin.

Voi miten haluaisinkaan saapua kotiin juuri noin! Sen sijaan umpiväsyneenä kellonympäripäivän päälle kotiin saapuessani minä säntäilen perheenjäsenen luota toiselle – toki rapsuttaen koiran ensin – tarkistaakseni, että he tietävät, miten iloinen olen siitä, että saan olla vihdoin heidän kanssaan, ja kysyäkseni miten voisin palvella. Alanko tehdä ruokaa vai auttaa ranskanläksyissä? Vienkö koiran vai pistänkö pyykkikoneen pyörimään? En todellakaan laita happinaamaria ensin omille kasvoille.

Eräs naispuolinen ystäväni kertoi saapuneensa kotiin rättiväsyneenä tiukan työpäivän jälkeen kävellen suoraan jääkaapille. Siinä avonaisen jääkaapin luona hän oli kaivanut paketista kylmän makkaran ja ottanut ronskin haukun. Napsauttanut kaljatölkin auki ja ottanut pitkän nautinnollisen huikan. Ai ai, kun teki gutaa. Mies vieressä oli suu auki kommentoinut, etteivät naiset tee noin. Ystäväni oli todennut, että väärässä olet. Just yksi nainen teki noin.

Miten ihanaa olisi oppia aina relaamaan; elämään niin kuin opettaa. Olemaan se sankaritar, jota eivät muiden odotukset määritä. Osaan kyllä ylläpitää suunnatonta sekasotkua, siitä olen ylpeä. Ei voi olla samaan aikaan johtaja ja siivota kotia tip top. Jos on lapsia ja koiria kuin meren mutaa, niin kaaosta on turha yrittää saada edes hallituksi. Kunhan nyt ei koti terveysriskiksi muodostu.

Tämänkin tavoitteen kanssa on vähän niin ja näin. Vastikään päätin syödä lounaan kotona. Mies oli tehnyt edellisenä päivänä huumaavan hyvää hirvikeittoa illalliseksi, ja sitä oli vielä jäljellä. Laitoin kattilan liedelle ja lähdin pois keittiöstä. Eipä aikaakaan, kun mieheni juoksee huutaen ”tulipalo, tulipalo”. Kattilan pohjaan oli niittaantunut kuminen pannunalunen. Liesi löi liekkiä. Sain tulipalon sammutettua pyyhkeillä, ja puolisoni viimeisteli palo- ja pelastustoimen oikeaoppisella sammutuspeitteellä, joka oli melkein siellä missä pitikin. Ehdin pyyhkiä pahimpia vaurioita aivan lieden lähistöltä, lämmitin keiton mikrossa ja lähdin. Mies jäi siivoamaan hävityksen kauhistusta: koko keittiömme oli peittynyt mustaan putuun.

Asiasta tulikin mieleeni, että eräs toimitusjohtajaystäväni – miespuolinen, jos sillä nyt on tarinan kannalta jokin merkitys – kysyi, että miten me koskaan ehdimme puolisoni kanssa rakastella. Kerroin, että kannattaa käydä lounastreffeillä kotona.

Olenko siis tuomittu hääräämään – ja silti en saavuta lähellekään sellaisia siisteysstandardeja, joita muiden kodeista vaikuttuu välittyvän? Olen. On mahdotonta ja tarpeetonta elää kaikki suoritustasot maksimissa. Mutta samaan aikaan haluan olla ihmisilleni läsnä ja auki, saatavilla ja aulis silloin kun suinkin ehdin. En halua, että lasten kanssa tekeminen olisi taakka, jonka lepo voittaa. Jos olen väsynyt ja haluan levätä, minun pitää oppia tekemään töitä vähemmän.

Minulla palaa ikuinen tuli perseeni alla. Rakastan hektistä elämää. Silti ehdin silloin tällöin istua alas ja syventyä lukemaani. En välttämättä heti, mutta parin tunnin päästä.

Lue myös

Suosittelemme