Rosa Meriläisen kolumni: Täydellisiä vanhempia ei ole olemassa

Suomessa mahdollisuus vanhemmuuteen viedään heiltä, jotka korjaavat sukupuolensa. Kaikki vanhemmat ovat kuitenkin epätäydellisiä ja tekevät virheitä elämässään ja lapsenkasvatuksessa – se kuuluu ihmisenä olemiseen, kirjoittaa Rosa Meriläinen.

”Minusta lapsia saa tehdä vasta, kun on vakituinen työ ja pystyy ostamaan niin ison talon, että lapset saavat oman huoneen”, linjasi kaverini alakoulussa. Eikä hän ollut yksin tätä mieltä. Itse olin saanut oman huoneen vasta 11-vuotiaana, enkä ollut sellaista sitä ennen osannut kaivatakaan.

Monenlaisia käsityksiä vallitsee siitä, minkälaiset puitteet vanhemmuudelle pitää olla. Vaurauteen ja työmarkkina-asemaan tuijottaminen synnytyshetkellä on turhaa, sillä kuka tahansa voi menettää kaiken muun omaisuutensa paitsi hankkimansa koulutuksen.

Tuoreen tutkimuksen mukaan köyhyys kuitenkin asettaa vanhemmuudelle erityisen haasteen, sillä jatkuva sinnittely aiheuttaa uupumista. Pitkäaikainen köyhyys on nujertavampaa kuin ohimenevä, esimerkiksi opiskeluihin liittyvä, vähätuloisuus. Koska minut on tehty nuorena ilman proaktiivista perhesuunnittelua, olen elänyt varhaislapsuuteni opiskelijaperheessä. Vaikka rahaa oli silloin vähän, on rehellistä myöntää olevani sosioekonomiselta taustaltani kermaperse. Kunhan nyt opin sen sinänsä pätevän opin, että kalliita leluja ja vaatteita ei voi ostaa, jos ei ole rahaa.

Vanhemmuuden iloa yritetään riistää ihmisiltä monella muullakin perusteella. Vastikään kävin riipaisevan keskustelun ystäväni kanssa, joka haluaisi lapsen. Ikää tulee lisää samaan tasaiseen tahtiin kuin muillakin jokaisena vuotena, jolloin hän on sinkku vasten tahtoaan.

Yksinhuoltajan osa on monella tapaa raskas. Ymmärrän kyllä, että tuntuu hurjalta heittäytyä siihen ehdoin tahdoin ja oma ”siitä vaan sano Tšaikovski” -asenteeni on vailla oman kokemuksen luomaa uskottavuutta. Mutta vierestä olen nähnyt monen päätyvän yksinhuoltajaksi ilman erillistä suunnittelua. Miksi pitäisi olla parisuhde juuri lapsenteon hetkellä? Ei se ole mikään pätevä moraalistandardi. Voihan se ihana kumppani löytyä vaikka silloin, kun lapsi on taapero – sen ikäisenä minä sain oman toisen isäni.

Kaikki parisuhteet eivät kestä pikkulapsivaihetta, ja jotkut vanhemmat heittäytyvät hoivavastuun osalta ulkoradalle jo ensipäivinä. Sitä ei voi tietää etukäteen, millaiseksi oma ja kumppanin vanhemmuus ja parisuhde muodostuvat lapsensaannin jälkeen. Yksikään tuntemani vastuuta pakoillut mies ei ole etukäteen ilmoittanut, että kyllähän sinä käytännössä saat yksin vastata kaikesta, sillä minun työni ja harrastukseni ovat tärkeämpiä.

Joillakin ihmisillä on omasta mielestään myös varaa paheksua toisten vanhempien ikää. Joku on muka liian nuori, joku liian vanha. Teini voi kasvaa vanhemmuuteen lapsensa mukana, ja nuorikin isä voi kuolla ennenaikaisesti. Perhe-elämän normin asettaminen tiukaksi on vastoin elämän todellista moninaisuutta.

Sosiaalinen paine ja paheksunta eivät välttämättä estä ihmistä toteuttamasta omaa tahtoaan, ja lapsia voi tulla, vaikka ei erityisemmin yrittäisikään. Traagisinta onkin, mikäli mahdollisuus vanhemmuuteen viedään pakkosterilisaatiolla tai ”väärää vanhempaa” rangaistaan.

Olen vapaaehtoisena mukana kehitysyhteistyöjärjestö Abiliksen työssä. Abilis-säätiö on erikoistunut vammaisten oikeuksiin. Maailmasta löytyy parhaillaankin vammaisia naisia, jotka pakkosteriloidaan. Naisia, jotka hylätään, koska he ovat syyllistyneet vammaisen lapsen synnyttämiseen.

Suomessa mahdollisuus vanhemmuuteen viedään heiltä, jotka korjaavat sukupuolensa. Ihmisoikeusjärjestöt ovat syystä vaatineet translain muuttamista: ei voi olla niin, että meillä on maassa vähemmistö, jonka oikeus saada tarvitsemaansa hoitoa on sidottu todistukseen lisääntymiskyvyttömyydestä vain siksi, että käsityksemme vanhemmuudesta on kapea. Jos mies voi synnyttää, mies voi synnyttää.

Missä tahansa olosuhteissa, kuka tahansa, voi olla hyvä ja oikea vanhempi, jos saa siihen riittävän tuen, kuten apuvälineitä, rahaa ja koulutusta kommunikointiin lapsensa kanssa. Kaikki vanhemmat ovat epätäydellisiä ja tekevät virheitä elämässään ja lapsenkasvatuksessa. Se kuuluu ihmisenä olemiseen ja ihmiseksi kasvamiseen. Siksi ei pidä vaatia täydellistä suorittamista itseltä, eikä muilta.