Šakkia, ei tanssia

Kun tyttäreni aloitti peruskoulun, keksin mielestäni erinomaisen kasvatuskeinon yliaktiiviselle lapselleni.

Ulkoistaisin kasvatuksen. Ilmoittaisin tyttären šakkikerhoon.

Olin ymmärtänyt, että lapsilla tulee olla ohjattuja harrastuksia, koska ohjatut harrastukset kertovat positiivisia asioita paitsi nuoresta (ulospäin suuntautunut, aktiivinen) myös tämän vanhemmista (valmiita maksamaan siitä, että nuori nousee sohvalta).

Usein ohjatut harrastukset ovat kuitenkin hintaluokaltaan sellaisia, että ne loukkaavat minäkuvaani semiälykkäänä ihmisenä.

Siksi ilmoitin tyttäreni koulun šakkikerhoon. Se oli ilmainen ja koulun tiloissa. Šakkia pelaamalla tyttäreni oppisi keskittymään. Šakkikerhosta saa varmasti oikeanlaisia ystäviä: sellaisia jotka istuvat paikoillaan analysoimassa maailmaa rauhallisin väitelausein.

Šakkikerhoa kesti vuoden, ja se oli juuri sellaista kuin toivoinkin. Toisen luokan alkaessa tyttäreni oli keksinyt naurettavan ajatuksen, että hänkin on ihminen, jolla on oma tahto. Hän halusi tanssia.

Tanssia? Kamoon. Kuvittele, että šakin kuningatar ja kuningas ovat tanssiaisissa – eikö se riitä?

Ei riittänyt. Tyttäreni halusi harrastaa katutanssia. Kaiken lisäksi hän halusi, että maksan siitä, vaikka yritin selittää, että mene kadulle, siellä se on alun perinkin opittu.

Kun Juha Sipilän hallitus toukokuun lopulla esitti leikkauslistansa, Helsingin Sanomat haastatteli nuorehkoa töölöläisperhettä.

Perhe kertoi, että nyt kun asuntolainojen korkovähennystä pienennetään, sillä voi olla vaikutuksia lasten harrastuksiin, joiden kulut kasvavat, kun lapsi kasvaa.

Hesarin haastattelema perhe edusti hyvin toimeentulevaa keskiluokkaa, ja sekin oli huolissaan siitä, kykeneekö se tarjoamaan lapselleen hänen haluamansa harrastukset.

Maaliskuun lopulla Pelastakaa lapset ry julkaisi teettämänsä kyselyn köyhien perheiden harrastusmahdollisuuksista. Nuoren syrjäytyminen liitetään usein työelämään sijoittumiseen, mutta Pelastakaa lapset ry korosti, että nuori putoaa jo aikaisemmin: silloin kun muut luokan kaverit ryhmittäytyvät harrastuksiinsa ja muodostavat sitä kautta ystävyyssiteitä.

Ja nuo harrastukset ovat mistä tahansa tulokulmasta katsottuna ylihinnoiteltuja. Tyttäreni tanssii erään kaupallisen tanssiyrityksen oppilaana. Hän haluaisi osallistua ensi vuonna yrityksen intensiivikursseille, jotka koostuvat neljästä viikottaisesta tanssitunnista.

Intensiivikurssi maksaisi vajaa 2 000 euroa vuodessa. Vaikka olisin miljonääri, se olisi liikaa, ihan jo joltakin hämärältä yleisinhimilliseltä kannalta: jos minä maksan tämän, joku muukin joutuu maksamaan saman, ja jollakin ei vain ole varaa siihen, ja kaikessa tässä on liian monta asiaa väärin.

Toisaalta olen isä, ja tyttäreni haluaa juuri tuon yrityksen intensiivitanssiin. Siellä on moni hänen kaverinsakin, jotka ovat argumentoineet omille vanhemmilleen, että pakko päästä, siellä ovat kaikki mun kaveritkin.

Jaa-a. Ollako se ainoa huono vanhempi, joka ei suostu tämän tason rahastukseen, koska pitää itseään suuren luokan kasvattajaeetikkona vai maksaako, koska kaverit, syrjäytymisvaara, yhteisöllisyys, huoneessaan raivoava lapsi.    
    
Joskus käväisee mielessä, että 2 000 euroa on liian monelle meille kohtuusumma siitä, että a) lapsi saa haluamansa, b) pysyy poissa jaloista. Neljä intensiivituntia, lapsen muu elämä ja kaverit tarkoittaa sitä, että lasta näkee kotona enää harvoin.

Taannoin Ylen näyttämä Jarkko Niemisen tennisottelu venyi, minkä seurauksena Pikku kakkonen jätettiin esittämättä. Netti täyttyi välittömästi kirosanoja huutavista äideistä, koska lapset olivat pettyneitä.

Pikku kakkosen olisi nähnyt Yle Areenastakin, mutta lasta ei ilmeisesti päästetty tietokoneen ääreen, koska äiti raivosi siellä.

Ehkä tuon ajan olisi voinut käyttää lapsen kanssa, ja ehkä neljä tuntia ylihinnoiteltua harrastusta on liikaa niille, jotka ovat vielä siinä elämänsä vaiheessa, että voivat tehdä melkein mitä haluavat kenen kanssa haluavat riippumatta kenenkään tulotasosta.

Kuten, mielellään, istua paikallaan pelaamassa šakkia.