Kolumnit

Sami Sykön kolumni: Nyt puhuu onnettomuuden uhri

Teksti: Sami Sykkö

Lauantai-ilta oli aika lämmin. Päätimme ystäväni kanssa pyöräillä Helsingin keskustasta meren rantaan. Ehdimme ajaa muutamia satoja metrejä, kun vaihdoin hetken mielijohteesta ajoreittiä.

Virhe.

En halua elää vaarallisesti. Poikasena en hypellyt korkeilta kallioilta, enkä aikuisena liitele alas benjinostureista. Bussissakin kiinnitän turvavyön – silloin kun niissä sellainen on.

Mutta varsinkin pyöräilijöille Helsingin keskusta on täynnä kauhuja, vähän kuin kummitusjuna: joka kulman takaa voi pompata selkäpiitä karmiva yllätys.

Olette varmasti huomanneet, kuinka tiuhaan kaduilla on raitiovaunukiskoja ja yllättäen aukeavia autonovia, jotka katkovat pyöräilijöiden matkantekoa giljotiinin tehokkuudella. Puhumattakaan pyöräilijöihin törmäilevistä autoilijoista.

Puhun kokemuksesta. Muutama vuosi sitten pyöräni juuttui raiteeseen, mutta minä jatkoin matkaa. Lensin keskelle risteystä.

Mitään ei mennyt rikki eikä kukaan ajanut päälle, mutta tällä luonteella sitä oppi kerrasta pelkäämään raiteita.

Niinpä tuona lauantai-iltana lähestyin risteystä varovaisesti. Edessä avautunut näky oli hurja – kuin joka suuntaan risteilleet kiskot olisivat muodostaneet hämähäkinverkon. Muuta vaihtoehtoa ei kuitenkaan ollut, kun jalkakäytävälläkään ei saa ajaa.

Sitten:

Viuh. Poks.

Takapyörä jäi jumiin kiskoihin ja minä rysähdin katukiviin.

Au!

Miten kädelle kävi?

Vasen ranne roikkui hervottomana ja luu törrötti nahan alla. Tuntui, että jos irrotan otteen ranteesta, käsi voi vinksahtaa mihin suuntaan vaan.

Sitten tuli ambulanssi.

Ehkä teitä mietityttää, että mitä se nyt vouhottaa rammasta ranteestaan. Että eikö kolumnisti voisi runoilla jotain kepeää kesästä tai edes syvällistä brexitistä?

Ei voi, sillä vammautuminen on kallista ja traumaattista, ja Helsingistä pitää tehdä oikeasti pyöräilijäystävällisempi kaupunki.

Onneksi vilkkaalle Hämeentielle kaavaillaan vihdoin kunnon pyöräteitä. Tosin esimerkiksi perussuomalaiset vastustavat ajatusta. He pelkäävät, että jos Hämeentielle syntyy pyöräväylä, niitä tulee muuallekin kaupunkiin.

Kerrankin toivon, että perussuomalaiset ovat oikeassa.

Mutta seurasi onnettomuudesta hyvääkin. Se muun muassa opetti, miten toimivia kokonaisuuksia me ihmiset olemme. Kun kaikki neljä raajaa ovat käytössä, sitä touhottaa eteenpäin miettimättä koko asiaa. Mutta kun toinen käsi on pois pelistä, huomaa, kuinka mahdotonta on avata kierrekorkkeja, sateenvarjoja, lukittuja ovia. Sitoa kengännauhoja. Sulkea nappeja. Tiskata.

Entä mihin yksikätinen valuttaisi suihkussa sampoota – ammeen reunalle vai kyynärkuoppaan? Jos sitä puristaa suoraan hiuksiin, ei tiedä paljonko pesuainetta päähän valuu. Pieniä ongelmiahan nämä ovat, mutta yksikätisenä joutuu myös jotenkin epätasapainoon, ja tavallinen kadulla kävelykin muuttuu sarjaksi mahdollisia onnettomuustilanteita.

Kuin röntgenkuva onnettomuus paljasti myös ihmisten avuliaisuuden. Muut ranteensa rikkoneet jakoivat vinkkejä kuin taitavat kotikokit reseptejään: laita kipsin päälle muovipussi, niin saat ujutettua sen hihan läpi. Peitä kipsi elmukelmulla suihkuun mennessäsi.

Enkä ole elämässäni saanut yhtä paljon myötätuntoa ja apua: Silja Linen ravintolassakin tarjoilija tuli pyytämättä leikkaamaan pihvin.

Hassunkurinen siteiden peittämä tötterö on saanut ihmiset myös tekemään tuttavuutta hisseissä ja tanssilattialla, kadulla ja kaupassa. Samalla olen saanut kuulla elämäntarinoita ja kohtalontovereiden paranemistarinoita. Kipsi on muodostanut siteen meidän tuntemattomien välille.

Mutta nyt tuo side on poissa. Kipsi lähti tunti sitten. Alta paljastunut, ruuveilla kasaan pantu rautaranteeni on paksu ja jäykkä kuin saunahalko, mutta voin taas käyttää normaaleja vaatteita.

Ylläni on sama kauluspaita ja samat vaalea kesähousut kuin onnettomuushetkellä. Sillä todellinen dandyhän kaatuu niin, ettei vaatteisiin jää jälkeäkään. Että vaikka ranne menee palasiksi, vintagekelloon ei tule naarmuakaan.

X