Kolumnit

Sami Sykön kolumni: Rakastan matkalaukkujani kuin vanhemmat lapsiaan

Teksti: Sami Sykkö

Brysselin lentokentälle tehtiin keväällä järkyttävä terrori-isku. Uutiskuvien virrasta huomioni vangitsi erityisesti yksi kuva. Siinä oli matkalaukku, jonka kerrottiin pelastaneen kaksi ihmistä: laukun alumiinipinta oli pysäyttänyt suomalaispariskuntaa kohti kiitäneet luodit.

Tunnistin laukun. Minulla on samanlainen!

Ostin sen aikoinaan, koska pidin laukun karusta metallimateriaalista. Aiemmat matkalaukkuni elivät lentokenttien kovassa käsittelyssä lennokkaan mutta lyhyen elämän; sen sijaan tämä on kestänyt matkassani jo pitkään. Pari kertaa suutari on naputellut sileäksi sen pintaan tulleet kuhmut ja kolhut. Sitten olemme taas lähteneet lennolle.

Mutta sitä en osannut kuvitella, että matkakumppanini toimii tarvittaessa henkivartijana – ottaa luodit vastaan isäntänsä puolesta.

Tuona iltana aloin miettiä, kuka neropatti oli hoksannut tehdä matkalaukun metallista ja miksi.

En ole luonteeltani historioitsija vaan mieluummin kurkistelen tulevaan.

Mutta rakastan laukkuja, enkä voi vastustaa mysteereitä. Sukelsin siis viipymättä laukkumuotoilun menneisyyteen.

Ensimmäinen havaintoni oli se, että harvoin mikään syntyy tyhjästä. Pikemminkin yksi keksii pyörän, toinen kärryt, kolmas moottorin ja neljäs älyää yhdistää pyörän, kärryn ja moottorin – ja tuloksena on auto.

Sitten löysin alumiinin. Olen varmaan nukkunut kemian tunnilla, kun en tiennyt, miten huikea uutuus se oli syntyessään 1800-luvulla: kevyt ja luja metalli, joka ei edes hevin ruostu.

Harmi vain, ettei kolmen alumiinin keksijän joukossa ollut yhtään naista.

Seuraavaksi lennähdin 1900-luvun alkuun. Silloin saksalainen Hugo Junkers oivalsi, että alumiinista voisi valmistaa lentokoneen, jolla voisi kuljettaa matkustajia. Aikaisemmin lentokoneet olivat vain esiintyneet lentonäytöksissä ja kilpailleet nopeudesta.

Vuonna 1919 valmistui maailman ensimmäinen kokometallinen matkustajakone. Finnairin edeltäjä Aerokin lensi Tallinnaan ja Tukholmaan näillä nelipaikkaisilla linnuilla.

Lopulta aloin lähestyä ratkaisua kuin lentokone kenttää, kierrellen ja kaarrellen.

Törmäsin tietoon, jonka mukaan vuonna 1950 kuvaan astui saksalainen Richard Morszeck, joka Louis Vuittonin ja monen muun lailla valmistutti matka-arkkuja.

Matka-arkut ovat ihania, ja sen tiedän kokemuksesta. Olen saanut isältäni vihreän arkun, joka on kuin liikuteltava vaatekaappi, ja sen sisällä roikkuvat puiset henkaritkin ovat kuin taideteoksia. Arkut oli kuitenkin pakko kuopata, kun matkailijat siirtyivät laivoista lentokoneisiin. Oma arkkuni viettää eläkepäiviä parvekkeeni pöytänä.

Anteeksi, eksyinkö harhateille? Niin käy keksijöillekin, ja usein vasta mutkien ja sattumien ansiosta syntyy todellisia keksintöjä.

Morszeckin matka-arkkujen kestävyyttä oli kohennettu päällystämällä ne alumiinilla. Yhtenä yönä tehtaan varasto paloi, ja tuhosta selviytyivät vain siellä olleet alumiinilevyt, jollaisia käytettiin Junkersin koneissa.

Siitä syntyi Morszeckin keksintö: pelkästään kevyistä mutta vahvoista alumiinilevyistä tehty laukku.

Siunattu menneisyysmatkailu! Joku viisas on sanonut, että jos ei tunne historiaa, on kuin lehti, joka ei ymmärrä olevansa osa puuta. Laukkuni juuriin tutustuttuani se ei enää ole minulle laukku muiden joukossa.

Matkakasseja ja -laukkuja minulla on monta kokoa, näköä, mallia, muotoa. Rakastan niitä kuin vanhemmat lapsiaan – siis melko tasapuolisesti.

Yksi suosikeistani on ommeltu arabialaisesta matosta Marokossa. Sille kaverini tuppaavat matkoilla vitsailemaan: ai, kääräisitkö lähtiessäsi eteisen maton mukaasi.

Mutta alumiinilaukulleni ei enää naura kukaan. Se on lempilapseni! Muut ovat kivoja ja käytännöllisiä, mutta alumiininen lähtee mukaani, jos odotettavissa on vähäisiäkin vaaroja. Onhan sankarilaukkuni kestävyys testattu ilmassa ja tositilanteessa.

X