Sami Sykön kolumni: Sattuma puuttuu peliin

Päädyn ystäväni kanssa Pietarissa ravintolaan, joka sijaitsee erään aatelisperheen entisessä palatsissa. Seinällä on suuria illallisia esittävä valokuva.

Tarjoilija kertoo, että kuva on tästä samaisesta salista juuri ennen vallankumouksen alkua. Vain pari päivää myöhemmin tsaarilta ja aatelisilta vietiin asemat, omaisuudet ja palatsit.

Yhtäkkiä katsomme kuvaa toisin. Juhlien iloiset ihmiset eivät enää näytäkään etuoikeuteltuilta ja onnekkailta. Kuinkahan moni heistä oli joukossa, joka kuoli tai katosi vallankumousta seuranneissa vainoissa?

Venäläispolojen kohtalo saa ystäväni valottamaan oman sukunsa saagaa. Olen tuntenut hänet vuosikymmenen ja pitänyt häntä hyvätuloisen perheen tyttönä, joka on vieläpä sattunut syntymään aurinkoiseen Australiaan.

Yhtään en siis osannut odottaa hänen kertomaansa tarinaa.

Toinen maailmansota oli käynnissä, ja Amsterdamissa asui nuori juutalaisnainen, joka oli juuri menettänyt puolisonsa. Eräänä päivänä kotitalon edessä natsit työnsivät hänet, hänen äitinsä ja tätinsä kuorma-auton lavalle. Nainen tuli kysyneeksi, saisiko hän hakea kotoa ruokaa evääksi. Kun hän palasi kadulle, auto oli kadonnut. Hän ei enää nähnyt keskitysleirille vietyä äitiään eikä tätiään. Hän piiloutui ullakolle kuin Anne Frank.

Auschwitzin kuolemanleirillä puolestaan sinnitteli eräs kärrynkorjaaja. Hänen vaimonsa oli kaasutettu heti leirille tulon jälkeen, mutta mies oli ohjattu eloon jäävien riviin.

Sodan jälkeen juutalaisille järjestettiin tanssit Amsterdamissa. Ullakolla piileskellyt nainen ja henkiin jäänyt kärrynkorjaaja satuttiin istuttamaan vierekkäin. Molemmat olivat leskiä, joiden sukulaisista suuri osa oli kuollut. Ullakkonainen oli 24-vuotias, kärrynkorjaaja 26.

Nuoret juttelivat ja tanssivat aamukolmeen, ja mies saattoi naisen kotiin. Siitä lähtien pariskunta oli yhdessä.

He saivat pojan, ystäväni isän. Sitten perhe muutti Euroopan raunioiden keskeltä uudelle mantereelle, Australiaan.

Nostelemme ravintolassa lautasille kirsikkapelmeneitä. Ystäväni kertoo, että samanlaisia syödään myös Puolassa, missä ovat hänen äitinsä juuret.

Pienessä puolalaiskylässä asui toisen maailmansodan aikaan juutalainen lääkäri ja hänen sairaanhoitaja-vaimonsa. Lääkäri lähti vastarintaliikkeen mukaan, vaimo jäi hoitamaan kyläläisiä. Jossain vaiheessa vaimo joutui piiloutumaan metsään ja sai lapsen.

Sodassa liikkuu paljon väärää tietoa, ja joku sattui kertomaan lääkärille tämän vaimon kuolleen. Lääkäri meni uusiin naimisiin.

Kun sairaanhoitajalle sodan jälkeen paljastui miehen uusi perhe, hänen sydämensä murtui. Lisäksi natsit olivat murhanneet lähes hänen koko suuren sukunsa.

Sairaanhoitaja halusi pois Euroopasta ja lähti lapsensa kanssa matkalle kohti uutta elämää ja mannerta, Australiaa.

Pari vuosikymmentä myöhemmin sairaanhoitajan tytär oli kasvanut aikuiseksi ja kouluttautunut muotisuunnittelijaksi. Yhtenä iltana hän meni juutalaisten tansseihin Sydneyssä. Siellä hän tapasi arkkitehdin, jonka äiti oli piilotellut sodan aikana ullakolla ja isä oli keskitysleiriltä pelastunut kärrynkorjaaja.

Nuoret rakastuivat ja saivat lapsen. Ystäväni.

Kolme vuosikymmentä myöhemmin istumme Pietarissa, ja juuri tänä iltana on ystäväni syntymäpäivä.

Juhlakakkua syödessämme ystäväni kertoo lukeneensa, että kun ihmiset kohtaavat todellisia kauhuja, toiset säilyvät hengissä, mutta toiset jatkavat elämäänsä.

”Niin se on”, hän sanoo. ”Puolalainen isoäitini jäi henkiin mutta eli kuin ihmishaamu. Hollantilaiset isovanhempani jatkoivat elämäänsä.”

Puolilta öin astumme Pietarin pimeille kaduille. Ystäväni kertoo, että sodasta seurasi hänen perheelleen jotain hyvääkin.

”Ilman sitä isovanhempani eivät olisi tavanneet, enkä minä olisi olemassa.”

Totta. Ystäväni syntymä taitaa olla jonkinlainen tilastollinen mahdottomuus. Usein ajatellaan, että elämässä asiat sattuvat syystä ja tapahtumat seuraavat loogisesti toisiaan. Mutta mitä, jos melkein kaikki onkin sattumaa?