Kolumnit

Sami Sykön kolumni: Soolomatkailija avaa suunsa

Teksti: Sami Sykkö

En ymmärrä, missä välissä vanhenin. Enkä tarkoita päähäni tuppaavia harmaita hiuksia, ihoani peittäviä maksaläiskiä tai heikkenevää näköäni.

Tarkoitan sitä, että matkustan kuin varovainen varhaisvanhus.

Täysvakuutus on oltava, rakkolaastarit ja sateenvarjo pakattava, vatsalääkkeet muistettava. Eikä tulisi mieleenkään matkustaa yksin vaan aina seurassa ja mieluummin tutussa. Kaiken lisäksi suuntaan kohteeseen ja hotelliin, joissa olen todennäköisesti ollut ennenkin.

Mihin olen kadottanut rohkeuden lähteä matkaan yksin, summamutikassa ja sen suurempia suunnittelematta?

Miten olen voinut unohtaa jotain, jonka osasin syksyllä 1989?

Taskussani oli interrail-lippu, ja päässäni päätön suunnitelma: kuukauden ajan matkustaisin, minne nenä näyttää – ilman karttoja tai koordinaatteja.

Pyörähdykset maissa ja kaupungeissa olivat lyhyitä, mutta pakostakin aloin erottaa kansojen ja kulttuurien välisiä eroja, tyylejä ja makuja.

Oppaina toimivat kanssamatkustajat. Kun ihmettelin saksalaisjunassa, miksi lähellä istuneella tyypillä oli repussaan matkakeitin ja kasa kilon sokeripusseja, hänen maanmiehensä kertoi kaverin olevan kotoisin Schwabenin maakunnasta. Sokeripussimatkailija aikoi pärjätä koko loman omilla eväillään. Schwabenissa kuulemma asuvat Saksan piheimmät ihmiset.

Sillä etapilla aloin ymmärtää saksalaisten taloudellista menestystä.

Kun katselin Kreikassa Peloponnesoksella junan ikkunasta avautunutta näkymää ja kummastelin, miksi monien talojen yläkertojen rakentaminen on jätetty kesken, vieressä istunut paikallismatkustaja paljasti, ettei keskeneräisistä taloista tarvitse maksaa omaisuusveroa.

Myöhemmin minun olikin sitten helppo ymmärtää Kreikan taloussotkuja.

Ja yöjunassa Belgradiin jouduin seuraamaan kahden karvaisen jugoslaavin seksisessiota. Aamulla valkeni, että kyseiset nainen ja mies olivat molemmat tahoillaan naimisissa. Enpä ollut osannut ajatella, kuinka monin tavoin tuntemattomankin kanssamatkustajan seurasta voi nauttia.

Tänä kesänä kävi ilmi, ettei luvassa ole lomaseuraa. Takaisku piti kääntää voitoksi, joten päätin ottaa oppia nuorelta itseltäni.

Ostin lennon edes vilkaisematta karttaa ja tunsin heti olevani vähän enemmän elossa!

Lentelin kuukauden ajan ympäri Eurooppaa ja aloin aina vieruskaverin kanssa juttusille. Kiitokseksi matkatoverit jakoivat rakkaustarinoitaan ja perhetragedioitaan. He kertoivat Pariisin parhaista ravintoloista, Sardinian kauneimmista saarista ja kiinalaisista perhekäsityksistä.

Tosiaan: kiinalaissyntyisen naisen mukaan kiinalaisäidit pitävät aikuisiinkin lapsiinsa yhteyttä päivittäin ja olettavat jälkikasvun tekevän selkoa tekemisistään ja tapaamisistaan.

Vietnamilaismies puolestaan kertoi äitinsä ostaneen isomman talon, jotta poika voi vaimon löydettyään muuttaa saman katon alle, kuten tapoihin kuuluu.

Noilla etapeilla kasvoi kummasti arvostus lastensa itsenäisyyttä kunnioittavia suomalaisvanhempia kohtaan.

Traagisin oli nuoren korealaisnaisen tarina. Hän kertoi, että Etelä-Koreassa koulutus on elämääkin tärkeämpi asia. Ihan konkreettisesti.

Joka vuosi moni opiskelupaikkaa vaille jäänyt nuori kuulemma tekee itsemurhan hyppäämällä ikkunasta.

”Se on surullista”, hän sanoi. ”Mutta vanhemmat vaativat lapsiltaan menestystä, ja lapset pelkäävät tuottaa pettymyksen.”

Karmiva ilmiö, mutta nyt ymmärrän, miksi Etelä-Korea on kirinyt Suomen ohi Pisa-tutkimuksissa.

Sanotaan, että matkailu avartaa. Niin se tekeekin, jos jaksaa tutustua uusiin kanssamatkustajiin. Mutta tuleeko suuta avattua ja keskustelua aloitettua, jos on seuraa omastakin takaa?

Ja jos ohjelma on lyöty lukkoon etukäteen, jääkö tilaa yllätyksille?

Seikkailu suurenee, kun ei tiedä, mitä kulman takana odottaa. Sieltähän voi löytää jotain ihan uutta ja yllättävää.

Ajatelkaa nyt vaikka sellaistakin matkailijaa kuin Kristoffer Kolumbus. Ei hänkään päätynyt, minne luuli menevänsä eikä tiennyt, mitä löysi, mutta taisi matkailu silti kannattaa, jos ei jopa avartaa.

X