Kolumnit

Se, joka mokansa myöntää, on paras

Teksti: Pauliina Seppälä

Minulla on aika hyvä itsetunto. Ennen ei ollut.

Silloin kun minulla oli huono itsetunto, luulin, että minun pitäisi olla täydellinen. Tästä seurasi, että paitsi yritin olla täydellinen myös kuvittelin olevani sellainen. Luulin olevani kaunis, kiva ja kaikessa taitava sekä hyvä ihminen. Se oli kamala taakka.

Tilanne: Olin parikymppinen ja kahvila Esplanadissa Helsingin keskustassa ison ystäväporukan kanssa. Yhtäkkiä muut kääntyivät katsomaan minua: ”Hyss! Ei noin lujaa!” Olin puhunut jotain tamponeista ja ilmeisesti aika kovaa. On ihan normaali reaktio, että ystävät kehottavat vähän kääntämään volyymiä kohti pohjoista. Mutta sen sijaan, että olisin vain naurahtanut ja puhunut hiljempaa, suutuin ja aloin puolustautua: ihme nipoja te olette, ja mitä kauheaa siinä on, jos ihmiset kuulevat sanan tamponi?

Ei siinä heille mitään kauheaa ollutkaan, vaan minulle. Vain minulle pienetkin virheet olivat kiellettyjä. Minähän olin täydellinen. Päinvastoin kuin monesti luullaan, huono itsetunto ilmenee usein täydellisyyskuvitelmina ja saattaa hämäävästi näyttää hyvältä itsetunnolta.

Aika monella tuttavallani on samankaltaista oireyhtymää. Monella on joku ilmiselvä paha taipumus, sanotaan nyt vaikka liioittelu, niin että 5000 euroa muuttuu jutuissa 15 000 euroksi, mutta jos heille huomauttaa asiasta, he kieltävät kaiken. He eivät pysty näkemään totuutta.

Joskus ihmiset, joille viat ovat kiellettyjä, ovat jatkuvasti syyttelemässä myös muita ihmisiä pienistäkin virheistä. Sävy ei ole lempeän auttavainen: ”Hei, huomasitko että keskeytit luennoitsijan koko ajan? Luennoitsija vaikutti aika ärtyneeltä. Ei se nyt niin kauheaa ole, ja sinä olet ihana tyyppi, mutta jos pystyt, voisit ehkä yrittää vähän hillitä keskeyttämistä.” Sävy on päinvastoin tuomitseva: ”Sinä keskeytit luennoitsijan koko ajan, se oli kamalaa, miksi sinä niin menit tekemään, mikä sinua vaivaa, etkö sinä tajua että se on väärin, sinä olet huono, sinä et saa olla

Tällainen seura on rasittavaa, ja jos vastapuolella on valmiiksi huono itsetunto, uskoo hän itsekin tehneensä jotain hirveää. Haukkuihin on myös lähes pakko vastata puolustautumalla, koska eihän kukaan halua sanoa olevansa täysin kamala.

Minulle itsetunnon paraneminen on ollut paljolti omiin vikoihin tutustumista. Ja mikä helpotus: virheeni ovat pieniä ja keskinkertaisia. Toki osa niistä on paljon isompia kuin se, että puhun joskus liian lujaa, mutta ei niissä pahimmissakaan ole mitään sietämätöntä.

Minulla on uusia itsetuntoesikuvia. Yksi heistä on Mari. Kerran synttäreilläni olin saanut kolmannelta ystävättäreltäni hienon sulkariipuksen lahjaksi. Olimme kolmisin naistenhuoneessa laittautumassa. Riipuksen antanut ystävä laittoi korun kaulaani. ”Hei ei tota korua, ei toimi”, Mari tuomitsi. Myöhemmin hän tajusi, että koru oli lahja siltä toiselta ystävältä. ”Mä mokasin”, hän kuiskasi minulle harmissaan astuessamme ulos vessan ovesta.

Pian Mari bailasi jo tanssilattialla: moka havaittu, myönnetty, käsitelty ja jätetty taakse. Katselin häntä vaikuttuneena. Miten helposti hän osaakaan elää itsensä ja virheidensä kanssa.

Kerran Mari kertoi tapaamisestaan joidenkin työtuttujen kanssa. ”Vaihdoimme kuulumiset, haukuimme yhteiset tuttavat, sitä tavallista.” Mitä? Haukuimme yhteiset tuttavat. Vau. Niinhän ihmiset tekevät. Mutta eihän kukaan sitä myönnä. Ei edes itselleen. Mutta Marin kaltaiset ihmiset myöntävät, tuosta vain. Kosketus inhimilliseen todellisuuteen on vahva. He tuntevat ja hyväksyvät itsensä.

Marilla on toki hyvä itsetunto myös sanan tutummassa merkityksessä: hän puhuu usein itsestään ja tekemisistään arvostavasti. Juuri niin kuin pitääkin. Silloin, kun minä kielsin huonot puoleni, käsitykseni itsestäni oli niin hatara, etten oikein ymmärtänyt myöskään hyviä puoliani. Sääli.

Argentiinalaiset ovat oikeassa sanoessaan ”todos somos locos”. Kaikki me olemme hulluja. Jos sinä siellä ajattelet, että sinussa ei oikeastaan ole mitään vikaa, voin vakuuttaa, että olet väärässä.

Lue myös

Suosittelemme