Jyrki Lehtola

Se pieni sana

Teksti: Jyrki Lehtola

Kesällä kavereiden mökillä lapset juoksevat pitkin pihaa leikkiensä keskellä. Jossain vaiheessa eräs lapsista tönäisee vahingossa pienempää, neljävuotiasta lasta, joka hieman parkaisee, ”au!”, ja leikki jatkuu.

Tai jatkuisi, ellei vastuullisia, valkoviiniä imeskeleviä aikuisia olisi paikalla. Me keskeytämme leikin. Edellytämme, että pienempää lasta tönänneen lapsen kuuluu sanoa ”se pieni sana”, jotta leikki jatkuisi.

Lapsi näyttää turhaantuneelta. Tämänkö, oman vanhemmuustärkeilynne, takia te meidät keskeytitte? Lapsi mumisee pienemmälle ”anteeksi” ja halaa häntä, me olemme tyytyväisiä, ja leikki jatkuu.

Seuraavana aamuna istun ulkona. Pienempi, neljävuotias lapsi tulee tohkeissaan kertomaan terassin pöydällä olevasta pikkukivikasasta, jota kutsuu kivikokoelmakseen. Lapsi toivoo, että auttaisin viemään kivet sisälle. Vien kivet lapsen kanssa sisälle. Sitten yritän olla humoristi. Kysyn lapselta: ”Mitä sanotaan?” Lapsi katsoo minua hölmistyneenä.

”Entä se pieni sana?”

Lapsi ymmärtää, halaa ja sanoo ”anteeksi”.

Elton John lauloi 70-luvulla, kuinka ”sorry seems to be the hardest word”, ja Danny käänsi kappaleen muotoon ”anteeksi on pyytää vaikeaa”.

Sen piti olla iskelmälyriikkaa, mutta se muuttui ajatukseksi. Anteeksipyytäminen on vaikeaa, ja siinä suoriutuminen kertoo ylväitä asioita anteeksipyytäjän luonteesta.

Ei ole, ei kerro.

Anteeksipyyntö pilataan lapsuudessa, kun aikuiset vaativat lapsen suusta ulos ”sitä pientä sanaa”, eikä lapsi aina edes tiedä, onko tässä paikallaan nyt kiittää vai pyytää anteeksi.

Kun lapsi tekee jotain väärin, lapsen kuuluu pyytää anteeksi. Lapsi pyytää anteeksi, ja kun tämä rituaali toistuu kyllin monta kertaa, lapsi ymmärtää, että ”anteeksi” on kielen helpoin sana. Se ei tarkoita mitään, se ei johda mihinkään, eikä millään kolmella tavulla saa niin paljon asioita aikaiseksi.

Anteeksi ei ole sana, jolla kerrotaan, että on ymmärretty oman käytöksen alhaisuus, että tästä lähtien käytöksen suunta muuttuu.

Anteeksi on sana, jota käytetään, kun jäädään kiinni. Se on vapaudut vankilasta -kortti.

Lapsille anteeksi on sana, jolla säästyy teon seurauksista. Se on lapsuuden mutkattomin taikasana.

Anteeksi on helppo sana.

Me viljelemme sitä ja sen rentoa kaveria soria päivittäin söheltäessämme läpi arkemme. Sori, että tönäisin; sori, että unohdin; sori, että myöhästyin; sori varmuuden vuoksi.

Anteeksi on se pieni sana, joka on muuttunut yhä pienemmäksi. Sitä käytetään vain pienten virheiden, kömmähdysten yhteydessä, koska – kuten anteeksi-sana – pienet virheet eivät merkitse mitään.

Silti me aikuiset teemme anteeksi-sanan kanssa kamppailusta kiusallista taistelua juuri silloin, kun voisi olla syytä pyytää anteeksi.

Tätä kirjoittaessani me vaadimme traditionaalisissa ja sosiaalisissa medioissa anteeksipyyntöjä vuorineuvoksilta, perussuomalaisilta, Yleisradiolta, Hesarin toimittajalta, uusnatseilta ja jokaiselta, joka on tulkinnut maailman tapahtumia eri tavalla kuin me.

Julkisia anteeksipyyntöjä ei aikuisilta tipu. Me kiemurtelemme, välttelemme ja jos lopulta pyydämme anteeksi, pyydämme anteeksi sitä, että olemme ilmaisseet tai tehneet jotain, jonka muut ovat käsittäneet väärin. Joten vika on lopulta muissa.

Mikä tässä anteeksi-sanan käytössä muuttuu aikuisuudessa niin vaikeaksi? Se on rituaali, muodollisuus, jonka jälkeen elämä jatkuu. Miksi me olemme tehneet siitä niin mahdottoman sanan? Se on pieni sana, jolla pääsee eteenpäin, seuraaviin tilanteisiin, joissa pyytää anteeksi.

Ehkä aikuisiässä jotkut sanat vaativat liikaa, muuttuvat liian raskaiksi.

Kannattaa ottaa oppia huolettomilta lapsilta, jotka puhuvat rakkaudestakin huolettomaan sävyyn.

Kun neljävuotias esitteli minulle kivikokoelmaansa, hän painotti, että niiden kanssa tulee olla varovainen, koska ”nää kivet on mun kaikkein rakkaimpia asioita elämässä”.

Tätä selittäessään neljävuotias pudotti vahingossa noin kymmenen kiveä maahan. Kun huomautin asiasta hänelle, hän vastasi iloisena: ”Ei sillä oo väliä, ne on vain kiviä”.

X