Kaarina Hazard

Kaarina Hazard: Suomalaisen tunteen veteraanit

Teksti:
Kaarina Hazard

Suomalainen tunne. Tarkemmin sanoen suomalaisen miehen tunne. Se on kuulkaa semmoinen luonnonvara, joka ei hevillä lopu. Niinhän sitä väitetään, että se olisi harvinainen, hankalapääsyinen ja hidas kerätä kuin tyrnimarja, mutta ei pidä paikkansa. Suomalaisen miehen tunne on vuolas kuin Tammerkoski ennen kuin Finlayson sen valjasti.

Miehen tunne. Väittävät, että se harvoin tänne pohjoiseen asti jaksaa ja sittenkin on arka pesimään, häiriytyy helposti ja jo kiitää pois kun säikähtää, mutta paskanmarjat. Se on juurtunut tänne kerta kaikkiaan, se yltyy yllyttelemättä kuin kevätkiimainen ajokoira.

Siellä se menee mieltä vailla pitkin maisemaa, ei se erota polkua pusikosta, isoon ääneen valittaa kun kannot sattuu kintereihin, mutta ei se silti mitään helpompaa uomaa korpikivien seasta erota.

Sitä ei pitele mikään, eikä sille voi puhua; lause ei siihen yllä, eikä mikään rauhoittelu; kotiin se ei halua eikä kylillä viihdy, mutta keskelle metsää se mielellään seisahtuu ja siellä huutaa, että miksi se on niin yksin. Suomalaisen miehen tunne. Mitään se ei ota omaksi viakseen ja itseensä se ei mene, koska sitä ei tavallaan ole olemassakaan, sitä miestä; on vain sen tunne, joka holtittomana pitkin mantuja ja pientareita leimahtelee kuin jonkinlainen arktinen pallosalama.

Tänä sesonkina miehinen tunne on ottanut pelon muodon. Ja alkanut marssille. Siellä se menee, symboleinaan siniristilippu, Suomen leijona, maajoukkueviiri ja verkkarit. Pilottilasit päässä se vetelee kujia, mitä pienempi paikkakunta, sitä isompi se tunne. Synkkänä ja suu kuin viiva, kädessä hautakynttilä ja banderolliin tussattuna Go home Isis ja Eat Pig. Siellä se itseään kiehuttaa, eikä sitä mikään sana enää tavoita.

Jos sille vähän yrittää, että kuule Kake, tämä näyttää nyt vähän hassulta, niin se vastaa suureen ääneen että vade retro, täällä minun päässäni minä oon ylivoimainen enemmistö ja minulla on sitä paitsi viikinkisarvet otsalla. Ja auta armias jos sitä huumorilla yrittää, kutitellen ja vitsaillen, se alkaa huitoa käsillä ilmaa kuin juomari liskoja silmistään sinä kolmantena yönä.

Ja kun se aikansa on jätkäporukassa polkujansa tallonut, sille tulee naista ikävä niin kuin se ikävä aina jossakin kohti tulee, ja kun niitä naisia ei näy, se päättelee, että jotkut toiset miehet on ne häneltä ottanut, jotkut komeammat, tummemmat, pehmeällä kielellään hempeitä lurittelevat.

Ja kun se ei tätä ajatusta kestä, se huutaa, että ei kun nehän on kaikki raiskaamalla häneltä viety, siksi hän täällä porttikongissa omassa kusessaan makaa. Ja siinä se yksin tähtitaivasta tuijottelee minkä kyyneliltään näkee, muistelee niitä aikoja, kun kaikki oli vielä hyvin, Suomi-filmejä, joissa maito oli pullossa ja mummulla ruutuliina poskien peittona ja eilenkin vasta, sellutehdas tuprutti, oli kellokortti ja kaikki mallillaan.

Mutta sitten kaikki rupesi kieppumaan ja sitä tunnetta taas alkoi tulla, ja tässä sitä ollaan. Ja tästä kun se vähän tokenee ja huomaa että viina on loppu ja rahat kanssa, se panee kaiken boikottiin, ei suostu, ei ala, ei lähde, eikä etene. Kaikki on muiden syytä! Ainakin EU:n, poliitikkojen, virkamiesten, parkkipirkon, Punaisen ristin ja sääkin on paska. Go home Isis, eat pig! Näitä se huutelee, eikä niissä mitään järkeä ole, mutta eihän tässä mitään järkeä kaivatakaan, kun ollaan tunteen tantereilla.

Suomalaisen miehen tunne on humalan muoto, ja niin kuin humalaista sitä väistetään. Sitä on järjen lamautusnuolella turha tökätä, ei se osu, kun äijä niin kieppuu. Parempi vaan sysiä väki syrjään siitä ympäriltä, suojata rakennukset ja ottaa siltä tikut pois, ettei pahempaa ehdi tapahtua.

Ja siinä me sitten olemme, viluissamme ja väsyneinä, odottelemme, että koskas se isännälle sopisi käydä maata tai edes sammua pihalle niin että päästäis me muut taas jatkamaan töitä.

Kaarina Hazard

Kaarina Hazard on helsinkiläinen vapaa kirjoittaja, jota kiinnostaa suomi ja Suomi.

Kaarinan aiemmat kolumnit löydät täältä

X