Jyrki Lehtola

Syystäkin mykkänä

Teksti:
Jyrki Lehtola

Muutama vuosi sitten kaverini muuttui pelottavaksi ihmishylkiöksi.

Syystäkin mykkänä

Hän oli jatkuvasti iloinen, ylipirteä ja maailmaa syleilevä, Frankesteinin hirviö karjumassa ”ryhmähaliiii!”.

Lounaan jälkeen kaveri halusi pysähtyä katsomaan kaupunkia. Sitten se katsoi kaupunkia, paria kadunpätkää, ja kertoi maalaillen, kuinka onnellinen se on kaupungista. Tennisottelun jälkeen se halusi pysähtyä ankealle parkkipaikalle, hengittää ilmaa ja sitten se kertoi, että tämä päivä, Jyrki, tämä päivä on yksi hänen elämänsä parhaista.

Karmivaa käytöstä. Miehet tuijottavat mykkinä tyhjyyteen, koska näkevät siellä peilikuvansa. Parkkipaikalla kommentoidaan toisten autoja. Kaupungissa on liikaa katupölyä ja pyöräilijöitä. Emme me pysähdy maailman edessä, ime happea sisäämme ja kuvaa, mitä tunteita meissä nyt on.

Tässä  vaiheessa oli ystävänä tehtävä jotain. Koska ainoana vaihtoehtona tuntui olevan ystävän mielenterveydellisen tilan verbaalinen kyseenalaistaminen eli puhuminen, oli ensin juotettava itsensä ja elämästään onnellinen ystävä humalaan, jotta koko aihepiiriä pystyisi käsittelemään.

Humalassa syy kaverin käytökseen selvisi. Hän oli kokenut normaaleja inhimillisiä tunteita, turhautumista ja masentumista ja päättänyt osallistua lääkekokeeseen, jossa plasebon sijasta sai mielialalääkettä.

Se oli lohduttava tieto. Omituinen, avautuva käytös ei kummunnut sisäisestä tarpeesta henkiseen muutokseen, vaan lääketieteen vaikuttavista edistysaskelista. Ja vielä lohduttavampaa: kun ystävä oli kokenut masentumista ja turhautumista, hän ei ollut pukenut tunteitaan sanoiksi, vaan pitänyt ne sisällään. Vasta lääketieteellinen työntöapu oli saanut hänet poikkeamaksi: tunteitaan eritteleväksi mieheksi.

Jossain vaiheessa lääkekoe loppui. Kaveri muuttui takaisin normaaliksi autossa kirosanoja huutavaksi mieheksi, joiden varassa suomalainen yhteiskunta lepää.

Meiltä löytyy kasa sananlaskuja miesten mykkyydestä. Vuosien saatossa näistä sananlaskuista on ensin tullut miestä kuvailevia totuuksia ja lopuksi miestä arvottavia totuuksia. Siinä ne istuvat, eivät mitään puhu, kovin on surullista, puhuisivat toisilleen.

Suomalaismiehen hiljaisuutta on puolestaan puolustettu ja romantisoitu kaurismäkiläisittäin tarkoittamaan moraalista selkärankaisuutta, arvokkuutta, joka ei ylpeile itsellään.

Mykkyys on mykkyyttä. Mykän kanssa istuminen on rasittavaa. Mikä on minun roolini tässä lounastapaamisessa? Toimia sinun viihdyttäjänäsi? Vähän tuntuu epäreilulta.

Mutta toisaalta. Jos mykkyyden toinen vaihtoehto on omien miestunteiden erittely, mykkyydessä on puolensa, sillä ei sille voi mitään: kun suomalainen mies erittelee tunteitaan, usko evoluutioon alkaa horjua.

Vuosia sitten olin lounaalla erään tutun kanssa. Hän kertoi masennuksestaan. Siinä sitten käsittelimme wieninleikkeen ääressä masennusta, kun ei muutakaan voinut. Kyselin, ja mies vastasi huolestuttavan innokkaasti.

Kun jossain vaiheessa lounasta viittasin miehen masennukseen mielestäni ymmärrettävällä sanayhdistelmällä ”tuo sun masennukseks”, mies korjasi välittömästi ”vakava masennus, mulla on VAKAVA masennus” kuin olisi ylpeä tilastaan, jota olin juuri vahingossa aliarvioinut.

Ehkä tuon takia kannattaa joskus olla hiljaa. Kun me tulemme ulos mykkyydestämme, me muutamme tunnetilamme saavutuksiksi. Haluamme syleillä maailmaa sen sijaan, että hyväksyisimme sen hillitymmin. Erittelemme masennustamme ylpeänä niin kuin kertoisimme sotasaavutuksistamme.

Autot. Ärsyttävät asiat. Jokin mahdollisimman kaukana henkisestä elämästä oleva asia. Näistä me miehet osaamme puhua.

Tunnetilat. Ihmissuhteet. Tää epämääräinen tyytymättömyyden tunne. On syy, miksi päätämme hiljentyä, olla vaiti.

Katsokaa vaikka Jari Sarasvuota, joka ensin jalosti tv-ohjelmansa lopettamisen aforistiseksi kasvu- ja kärsimysdraamaksi ja vasta sen jälkeen ymmärsi vaieta.

Me olemme kaikki sarasvoita. Siksi on parempi olla ensin hetki hiljaa. Miehen mykkyys on ymmärrettävää itsesuojelua sekä itsetuntemukselta että ympäristön pilkalta.

Jyrki Lehtola

Jyrki Lehtola on helsinkiläinen kirjoittaja, joka nauttii pysähtymisestä liikennevaloihin.

Anna Jyrkille palautetta: lehtola@dlc.fi

Jyrkin aiemmat kolumnit löydät täältä

X