Kolumnit

Tarina piirakasta

Teksti:
Sami Sykkö

Istuin alkuillasta pitkään suurella piazzalla. Oli paljon katsottavaa: ikivanhoja koukeroisia lyhtypylväitä, söpöjä pieniä palatseja ja niiden väleihin nöyrästi litistyneitä taloja.

Tarina piirakasta

Kaikki oli vähän rempallaan – katukivissä koloja ja monien talojen värikkäät ikkunaluukutkin vinossa – mutta kaupunkilaisille ei silti ollut tullut mieleen jyrätä menneisyyttä ja rakentaa tilalle esimerkiksi kiiltäviä ostoskeskuksia tai massiivista toriparkkia.

Piazza sijaitsee Italian Veronassa. Sikäläinen kaverini oli ylistänyt kotikaupunkiaan yhdeksi maailman kauneimmista ja romanttisimmista paikoista, joka pursuaa suurenmoista arkkitehtuuria ja fantastista oopperaa. Kuka sellaista lomakohdetta voi vastustaa?

Niinpä istuin yhdelle Veronan monista aukioista. Yhtäkkiä sinne pölähti erikoinen kulkue: poikia punamustissa sukkahousuissaan ja liput käsissään, ryhdikkäitä ritareita viitoissaan, yleväilmeisiä neitoja puhvihihoissaan sekä nainen, jota kuljetettiin kantotuolissa.

Alkoi esitys, jossa vuorottelivat hevosten ja neitojen tanssit. Molempien liikunta oli unenomaisen hidasta. Välillä sukkahousumiehet heittelivät lippujaan, ja sitten kantotuolissa istunut nainen kiikutettiin aukion laidalta toiselle.

Karkeloista oli vaikea sanoa, miltä vuosisadalta ne oleviaan olivat, tässä muinaisten roomalaisten rakentamassa kaupungissa kun riittää vuosisatoja.

Myöhemmin illalla istuin yksinkertaisesti sisustetussa ravintolassa, jonka veronalaiset tuttuni halusivat näyttää minulle. Onneksi halusivat. Sain maistaa paikallisia erikoisuuksia: tuntikausia haudutettua lihakastiketta itse tehdyn pastan kera, rosmariinilla maustettua hevosta ja omenasorbettia veronalaiseen tapaan juomalasista tarjoiltuna.

Veronalaiset kertoivat ylpeinä, että näin paksua pastaa ei kaupasta saa, ja että pöytään kannettu viini tuotetaan ihan naapurissa. Lopuksi tiedusteltiin uteliaina, mitä vieras piti maistiaisista. Kyllä hän piti. Lihakastiketta olisin voinut kauhoa vielä pari lautasellista ja sorbettia saavillisen.

Kotimatkalla mieleen palasivat alkukesästä Helsingissä järjestetyt maakuntapäivät.

Tiedättehän tuon Senaatintorin perinteisen kesätapahtuman, jossa maakunnat käyvät esittäytymässä. Tarkoituksena on kai edistää alueen matkailua, esitellä paikallista kulttuuria ja myydä samalla alkuperäisväestön omaperäisiä ja alkuvoimaisia tuotteita.

Tänä vuonna oli vuorossa Pohjois-Karjala. Sukuni tulee noilta huikeiden vaarojen värittämiltä laulumailta. Totta ihmeessä oli mentävä ostamaan karjalanpiirakoita, joita myyjät ovat aiemminkin tulleet matkojen takaa kauppaamaan. Piirakoissa kun kiteytyy pohjoiskarjalainen vieraanvaraisuus hienoimmillaan: niiden kuoret kaulitaan vaivoja säästämättä seitinohuiksi, täytteeksi laitettava riisipuuro keitetään ajan kanssa paksuksi ja piirakan pinta voidellaan runsaalla voilla rapeaksi.

Mutta Senaatintorilla odottikin yllätys. Siellä ei kaikunut iloinen karjalaismurre, eikä sieltä löytynyt yhtään voitelusutia heiluttavaa piirakanmyyjää. Oli vain moderneja valkoisia anonyymejä myyntitiskejä. Satoikin kaatamalla.

Kun kysyin yhdeltä myyjältä piirakoita, hän osoitti tiskiään, jossa oli kasa sinikuvioisia muovipusseja. Mitä nuo ovat, hämmästelin. Myyjä ojensi pussin, jonka sisällä näytti olevan aivan samanlaisia koneiden valmistamia piiraita kuin markettien muovikoreissa kaupataan. Annoin pussin takaisin ja lähdin Stockmannille. Siellä käsintehtyjä piirakoita voi ostaa yksittäin, eikä leipätiskille sitä paitsi sada.

Hieno ilta Veronassa oli vaihtumassa yöksi. Pysähdyin vielä hetkeksi joen ylittävälle sillalle, joka johti loma-asunnolleni.

Veden kohinassa ajatukset lähtivät virtaamaan, ja yhtäkkiä sain niin sanotusti kiinni spagetin päästä. Vedin illan tapahtumista johtopäätöksen, joka ei taida olla yhtä loppuun asti hautunut kuin italialaisen mamman tomaattisoosi, mutta näin se kuuluu: jos veronalainen lähtisi esittelemään kotipaikkaansa ja sen suussa sulavaa kulttuuria maan pääkaupunkiin Roomaan, veisikö hän mukanaan tehdasvalmisteista pastaa? Tuskinpa.

Jos ihminen on ylpeä taustastaan ja kotipaikastaan, hän halunnee maistattaa vieraille kulttuurinsa parhaat palat. Ne voivat olla ritarimenoja tai käsintehtyjä gnoccheja, mutta niitä ei totta vieköön tarjota markettityyliin kymmenen kappaleen muovipusseissa.

Kuva: SKOY

X