Kolumnit

Rosa Meriläisen kolumni: Teeskentelen mieluummin tervettä kuin sairasta

Pienestä valittaminen ei kannata myöskään siksi, että elämässä on helpompi suunnistaa, jos on suhteellisuudentajua, toteaa Rosa Meriläinen kolumnissaan.

Teksti:
Rosa Meriläinen

Pienestä valittaminen ei kannata myöskään siksi, että elämässä on helpompi suunnistaa, jos on suhteellisuudentajua, toteaa Rosa Meriläinen kolumnissaan.

Joissakin kaupunkiviisaustarinoissa väitetään, että lääkärille päästäkseen on osattava liioitella vaivojaan kuin italialainen jalkapallonpelaaja. On valehdeltava kuumeensa kovaksi ja kipunsa sietämättömiksi. Minä en tuohon usko, vaikka olen toki joskus kohdannut vaikeuksia yrittäessäni terveydenhuollon ammattilaisen pakeille tai tullakseni otetuksi vastaanotolla vakavasti.

Minä en mielelläni vaivojani liioittele. Uskon vahvasti asenteen voimaan: kun pitää mielen reippaana ja nauraa paljon, sattuu vähemmän. Jos teeskentelee tervettä, sitä on hiukan terveempi.

Yksi ystäväni oli ihmetellyt työterveyslääkärin järkytystä ihan tavallisista juomatavoistaan. Sittemmin oli käynyt ilmi, että lääkäri oli automaattisesti ajatellut miehen kertovan juomisestaan reippaasti alakanttiin kuten kaikki muutkin tehtaalla.

Itse makasin vielä kaksi tuntia sitten paareilla kipsattavana. Kokenut kipsimestari kehaisi, että murtunut rystyseni on heillä Haartmanin sairaalassa oikein suosittu viikonloppuvamma. Minä olen vain siitä poikkeuksellinen potilas, että myönsin rehellisesti sen tulleen lyömällä. Heillä kun yleensä potilaat mystisesti kaatuvat nyrkki edellä.

Minulle ei tule mieleenkään valehdella, sillä ainahan totuus auttaa parhaiten oikean hoidon määrittelyssä.

Toki on vähemmän noloa murskata kätensä taekwondon murskaustreeneissä – onnistuinhan murskaamaan myös murskattavan kohteen – kuin nakkikioskitappelussa pikkutunneilla. Mutta on se noloa silti. Siksi viivyttelin kuusi päivää ennen kuin hakeuduin terveyskeskukseen käpälääni näyttämään.

Pienestä valittaminen ei kannata myöskään siksi, että elämässä on helpompi suunnistaa, jos on suhteellisuudentajua. Jos minulta kysytään kivusta asteikolla nollasta kymppiin, synnytys on kahdeksan ja käden murtuminen asettuu asteikolla kohtaan 0,08.

Eli kun minulta terveyskeskuksessa hoitaja kysyi, sattuuko paljon, vastasin rehellisesti, että ei. Meillä oli selvästi käytössämme eri vähän-paljon-asteikko, mutta lopulta pääsin lääkärille, röntgeniin ja kipsattavaksi.

En mene kevyin perustein hoitajan pakeille. Mistä kaikesta minun ja monen muun hoitovastarinta tulee? Huomasin röntgenissä toivovani, että sieltä löytyisi murtuma. Olisihan se ollut tosi kiusallista kuormittaa systeemiä turhaan. Tosin murtuman löydyttyäkin hetken nieleskelin häpeän kyyneleitä, sillä olinhan ihan itse syyllinen murtumaan, jolla ehdin saman päivän aikana kuormittaa kymmentä terveydenhuollon ammattilaista.

”Ei tartte tulla auttamahan”, huutaa pohjalainen jäätyään tukkikuorman alle. Yksin pärjäämisen eetos on minullakin vahva, mutta en sentään toivo eutanasiaa vain sen tähden, että joutuisin pyörätuoliin, jota joku toinen joutuisi työntämään. Riippuvaisuus toisen ihmisen avusta on monen ystäväni kauhistus, vaikka oikeasti olemme ihan kaikki riippuvaisia toisistamme.

”Ei tehrä tästä nyt numeroo”, sanoo tamperelainen. Kaikenlainen hössötys oman vaivan ympärillä tuntuu liialliselta. Mieluumminhan sitä ajattelee ja rupattelee mukavia sen sijaan, että vaivoistaan valittaa. Huomaan usein toivovani vaivan vain katoavan itsestään, jos en sitä ajattele. Ja joskushan aika todella parantaa haavat ja uni paras lääke on.

Entisenä kuntapoliitikkona tiedän, että monet ihmiset vaativat lääkäriaikaa turhaan ja turhan pian ja se todella kuormittaa systeemiä. Lapsia raahataan nuhakuumeessa päivystykseen, vaikka heille kannattaisi antaa vain kuppi kuumaa. Hammaslääkärissä vaaditaan akuuttiaikaa siksi, että hampaassa on reikä, vaikka sille ei hetkessä kummoisia tapahdu, jos vain pesee hampaansa hyvin. Gynekologilla ravataan joka vuosi, vaikka oltaisiin ihan terveitä.

Itsellä kun ei voi olla ammatillista otetta omaan terveyteen, sitä on vaikea tietää, milloin asiointi terveysasemalla on turha, milloin tarpeellinen. Minä haluan luottaa siihen, että terveyskeskuksessa voi asioida turvallisin mielin ja totta puhuen.

Ei tarvitse esittää sairasta, jos on sairas. Jos ei tiedä, onko sairas vai ei, diagnoosi on ammattilaisen tehtävä.

Rosa Meriläinen

Rosa Meriläinen on kirjailija, ammattikehtaaja ja feministisen ajatushautomo Hatun johtaja.

Anna Rosalle palautetta: rosa@lipstickmafia.fi

Rosan aiemmat kolumnit löydät täältä

X