Terapia hyvä, lääkkeet paha?
Parikymmentä ystävääni on käynyt terapiassa ja toinen mokoma syönyt mielialalääkkeitä. Osa on juossut keskellä yötä psykiatrisessa päivystyksessä ja halunnut kuolla. Toisten oireet ovat olleet lievää mutta kroonista ahdistusta vuodesta toiseen. Nykyisin kaikki voivat hyvin, luojan kiitos. Mutta mikä ystäväni paransi?
Ennen ajattelin, että mielenterveysongelmat johtuvat tietysti varhaislapsuuden kokemuksista ja ainoa oikea tapa hoitaa niitä on terapia. Raivostuin, kun joku väitti, että mielenterveysongelmat ovat biologisia sairauksia siinä missä flunssa tai diabetes. Epäilin suuresti lääketehtaita, jotka – siat! – yrittivät rahastaa psyykenongelmilla. Uskoin terapiapuheeseen: ahdistus on hyväksi, sillä se lisää henkistä kasvua; terapiassa potilas on transferenssissa terapeutin kanssa ja käsittelee varhaissuhteitaan, pikkuhiljaa tiedostamaton psyyken sisältö tulee tietoiseksi eikä enää aiheuta ahdistusta ja masennusta. Ja niin edelleen.
Mutta nyt, kun ystäväni ovat kehittyneet psyykkisesti erilaisilla tuoleilla ja sohvilla sitten 1990-luvun lopun, varmuuteni alkaa horjua. On niitä, jotka ovat täysin oikeaoppisesti käyneet psykoanalyysissä seitsemän vuotta, parantuneet ja lopettaneet tyytyväisinä. He eivät tarvitse enää terapiaa eivätkä lääkkeitä. Mutta sitten on toisia, jotka ovat myös käyneet seitsemän vuotta psykoanalyysissä, lopettaneet tyytyväisinä – ja alkaneet pian syödä mielialalääkkeitä.
Sitten ovat ne kaverit, jotka aloittivat suoraan lääkkeistä eivätkä todellakaan aio mennä terapiaan. Jos he eivät syö serotoniinilääkettä heitä ahdistaa, jos he syövät sitä, heitä ei ahdista. Joten he syövät iloisin mielin ja pitävät itseään onnekkaina, kun elävät aikana, jolloin tuollaiset lääkkeet on keksitty.
Terapianäkökulmasta nämä ihmiset tietysti elävät suuressa kieltäymyksen tilassa, kuvittelevat voivansa hyvin vaikka oikeasti ovat täysin vinksallaan ja terapian tarpeessa. Minä en kuitenkaan osaa sanoa, ovatko nämä lääkkeisiin huoletta turvautuvat ystäväni yhtään sen vähemmän aitoja omia itsejään kuin vuosia mielensä syövereissä rypeneet ja henkisessä tuskassa itseään kehittäneet ystäväni.
Lääkkeissä on pari todella hyvää plussaa terapiaan verrattuna. Ensinnäkin terapia maksaa monta sataa euroa kuussa, lääkkeet muutaman euron. Terapia vie valtavasti aikaa, lääkkeet taas eivät vaadi koko elämän järjestämistä niin, että pystyy käymään sessiossa toisella puolella kaupunkia tiistai-iltapäivisin klo 14, keskiviikkoisin klo 9 ja perjantaisin klo 11.
Lääkkeet ovat myös tasalaatuisia, terapeutit taas ihmisiä – ja me ihmiset, noh, meistähän ei koskaan tiedä. Eräälle tutulleni terapeutti oli sanonut, ettei suostu hoitamaan häntä enää, jos hän ei saa graduaan valmiiksi samana vuonna. Gradu oli vuodenvaihteessa kesken, terapeutti sanoi hyvästit. Kun on terapiassa, nojaa yhden ainoan ihmisen varaan. Kukaan ulkopuolinen ei tiedä, mitä terapiassa tapahtuu, eikä kukaan osaa sanoa, toimiiko terapia vai ei. Se on aika kova juttu. Varsinkin niille terapiassa käyville, joilla on mielenterveysongelmia, eli kaikille.
Toki lääketehtaat haluavat rahaa. Mutta niin haluaa terapeuttikin. Se, että joku on liiketoimintaa, ei tarkoita sitä, että tuote olisi turha: haluaa hissifirmakin rahaa, mutta silti hissillä pääsee ylös ja alas. Masennuslääkkeiden eduksi on sanottava, että itsemurhat lähtivät nopeaan laskuun samaan aikaan kun nykyaikaiset serotoniinilääkkeet tulivat markkinoille. Mielestäni aika hyvä tuotteen ominaisuus.
En kuitenkaan ajattele, että lääkkeet ovat hyväksi ja terapia pahaksi. Kyllä terapiasta varmasti on hyötyä. Ainakin kaikki terapiassa käyneet ystäväni ovat mahtavia tyyppejä. Mutta välillä mieleeni hiipii kysymys.
Mitä jos mielenterveysongelmat ovat sittenkin kuten flunssa tai diabetes? Mitä jos lapsuuden pohtiminen mielenterveysongelmien hoitokeinona on yhtä hölmöä kuin jos yrittäisi parantaa nuhaa miettimällä tartuntahetken yksityiskohtia?
Ennen kaikkea: mitä jos ihmiset kärsivät turhaan?
Kommentit
Kiitos pitkästä hyvästä kommentista!
Kommentit
Hei! Tiedoksi että keskustelen mielelläni näistä aiheista täällä kommenttiosiossa. t. Pauliina Seppälä
Itsestä tuntuu, että omien kokemusten, ajatusten ja toimintamallien miettiminen ja niistä keskusteleminen olisi suurelle osalle kansaa oikein hyödyllistä.
Aiju, tosta oon samaa mieltä!
Kuten Argentiinassa sanotaan: ”Kaikki me olemme hulluja.”
Kiitokset että nostit tärkeään aiheen esiin, molemmat hoitomuodot tärkeitä!
Kiitos, samaa mieltä! Ja molemmissa potentiaaliset ongelmansa.
Molempi parempi. Mutta onneksi niin lääkkeitä kuin terapiamuotojakin on jo niin moneen lähtöön, että voisi ajatella kaikkien löytävän omansa. Ennen kaikkea siksi, että mielenterveyden ongelmiakin on monia erilaisia.
Itse en todellakaan olisi jaksanut psykoanalyysia seitsemää vuotta, mutta kognitiivista psykoterapiaa kolme vuotta meni sujuvasti keskivaikeaan masennukseen. Lääkeeet menevät kahdeksatta vuotta, nyt hiljalleen vähennetään.
Olisi hienoa jos jokaisella olisi eri ammatti-ihmisiä kenen kanssa pohtia myös hoitoja, vaikka sitä miten terapia tuntuu toimivan, kannattaisiko kokeilla ilman lääkkeitä, vai lääkkeiden kanssa, tai jotain toista terapiaa. Mielenterveys on niin iso ja herkkä asia että on ikävää kun lääkkeiden kohdalla hoitokontakti ja asiantuntija-apu jää lyhyeen lääkärivastaanottoon, ja terapiassa vain siihen yhteen terapiakontaktiin. Vertaistukiryhmissä taas helposti kaikenlaiset ikävät kokemukset nousevat turhankin keskeisiksi. Kerrotaan kauhutarinoita lääkkeistä tai terapioista.
Nythän on trendinä ollut jo pidemmän aikaa ajatella että kaikki johtuu geeneistä ja synnynnäisestä temperamentista ja kemiallisesta epätasapainosta ja kaiken tämän parantaa lääkkeet. Näin 46-vuotiaana alkaa olla nähnyt niin monta trendiä niin monella eri elämän osa-alueella että suoraan sanottuna ne lähinnä vituttavat.
Lääkkeet on ihan ihana keksintö. Kaikki lääkkeet. Rakastan niitä ja käytän niitä paljon. Kaikissa minun käyttämissäni lääkkeissä on ainoastaan yksi ongelma, ne kaikki vähentävät oireita, mutta eivät syytä. Useimmiten ne eivät edes poista
oiretta kokonaan, vain vähentävät sitä.
Verenpainelääke alentaa verenpainetta, mutta ei poista syitä mitkä sen nousemisen taustalla ovat. Migreenilääke katkaisee kohtauksen, mutta ei poista syitä miksi kohtauksen saan. Enpä varsin usko, etteikö asia olisi täsmälleen sama mielen lääkkeiden kanssa.
Tietysti kyse on pohjimmiltaan siitä, mitä kukin haluaa, haluaako parantua vai haluaako oireiden poistuvan edes hetkeksi. Itse syön mieluummin migreenilääkkeitä, kuin teen niitä asioita jotka tiedän välttämättömiksi jotta migreeni parantuisi. Sen sijaan mielen ongelmat haluan ehdottomasti parantaa. Käyn siis terapiassa.
Tosin laiska kun olen, niin kokeilin ensin lääkkeitä siihenkin. En ole aivan varma montaako kaikkiaan kokeilin, mutta kuusi muistan nimeltä. Ei auttanut, vaikka jokaisen kohdalla olin alussa yhtä toiveikkaan varma että no nyt, tämä se on.
Näin jälkikäteen sitä miettii, kuinka naiivi olikaan. Mikä sai toivomaan kerta toisensa jälkeen jotain niin epätodennäköistä. Jos asiaa syventyy miettimään niin onhan se nyt aivan selvää ettei masennus/ahdistus/mikä vaan mt-asia synny tyhjiössä, geeneistä, ilman lapsuuden kokemusten myötävaikutusta. Miettikääpä.
Mitä sanoitte? Että kaikilla on huonoja lapsuudenkokemuksia ja vain surkeilla geeneillä ja väärällä temperamentilla varustetut saavat siitä ongelmia? Joo, mikä ettei, voi olla niin. Mutta miten se lääkkeisiin liittyy? Meinaatteko että lääkkeet korjaa temperamentin ja geenit? Temperamentin ne tosin kyllä tapasivat ennen ”korjata”, mutta valitettavasti nykyään käytettävillä uusilla lääkkeillä ei ole samanlaista voimakkaan sedatiivista vaikutusta.
Se terapia. Kyllä, voi olla niin, että terapeutti on huono. Voi myös olla niin, että vaikeita kokemuksia omaavan on vaikea luottaa. Itse asiassa tuosta kirjoituksestakin kuultaa epäluottamus ihmisiin -ihmisistä ei koskaan tiedä. No, ei tiedäkään, mutta silti on tervettä uskaltaa ottaa riski ja luottaa. Usein sitä yllättyy iloisesti, kun vastapuoli onkin luottamuksen arvoinen.
Usein on myös niin, että ihmiset ovat valinneet työnsä itse. Itsehän rakastan (toimisto-)työtäni, muistaakseni tämän artikkelin kirjoittajakin rakastaa omaansa. Teemme varmasti molemmat parhaamme työssämme. On vaikea kuvitella jonkun varta vasten ryhtyvän terapeutiksi, ilman halua auttaa, ehkäpä hekin tekevät parhaansa. Voi olla, että pyrkivät parhaaseensa jopa tiukemmin kuin minä toimistotyöläisenä. Ihmiset ovat useimmiten sellaisia, että tuntevat vastuunsa ja tietävät mitä laiminlyönneistä voi pahimmillaan seurata.
Terapiasta minulla on aika lailla kokemusta. Yksilöterapiasta, ryhmäterapiasta, psyk.polin tarjoamasta keskusteluavusta joka usein terapiaan sekoitetaan, mutta ei ole sitä, ja myös vertaistukiryhmistä. Vertaistukiryhmien tarjoama tuki on aika rajallista ja jos sitä ei ole ammattilainen valvomassa, se ei tapaa olla tukea ollenkaan, ainakaan kovin suurelta osin. Jos vertaa toisiinsa terapiaa, lääkkeitä ja valvomatonta vertaistukea niin terapia on ainoa joka voi parantaa oikeasti, todella parantaa. Lääkkeet voivat poistaa oireet jos hyvin käy. Vertaistuki taas ei tee kumpaakaan, mutta voi toki vähentää yksinäisyyttä ja olla hyvää viihdettä ja sosiaalista toimintaa.
Kannattaa tutustua vaikkapa muutamiin blogeihin aiheesta. Tässä pari linkkiä ammattilaisten näkökulmasta ja potilaan näkökulmasta:
https://www.psychologytoday.com/blog/feeling-our-way/201406/therapy-is-almost-being-in-love
https://www.psychologytoday.com/blog/in-therapy/200805/the-many-hats-the-psychotherapist
http://boundaryninjatales.com/ (jos terapia oikeasti kiinnostaa niin jokainen näistä on alusta loppuun lukemisen arvoinen).
Kiitos pitkästä hyvästä kommentista!
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous