Kolumnit

Terapia hyvä, lääkkeet paha?

Teksti: Pauliina Seppälä

Parikymmentä ystävääni on käynyt terapiassa ja toinen mokoma syönyt mielialalääkkeitä. Osa on juossut keskellä yötä psykiatrisessa päivystyksessä ja halunnut kuolla. Toisten oireet ovat olleet lievää mutta kroonista ahdistusta vuodesta toiseen. Nykyisin kaikki voivat hyvin, luojan kiitos. Mutta mikä ystäväni paransi?

Ennen ajattelin, että mielenterveysongelmat johtuvat tietysti varhaislapsuuden kokemuksista ja ainoa oikea tapa hoitaa niitä on terapia. Raivostuin, kun joku väitti, että mielenterveysongelmat ovat biologisia sairauksia siinä missä flunssa tai diabetes. Epäilin suuresti lääketehtaita, jotka – siat! – yrittivät rahastaa psyykenongelmilla. Uskoin terapiapuheeseen: ahdistus on hyväksi, sillä se lisää henkistä kasvua; terapiassa potilas on transferenssissa terapeutin kanssa ja käsittelee varhaissuhteitaan, pikkuhiljaa tiedostamaton psyyken sisältö tulee tietoiseksi eikä enää aiheuta ahdistusta ja masennusta. Ja niin edelleen.

Mutta nyt, kun ystäväni ovat kehittyneet psyykkisesti erilaisilla tuoleilla ja sohvilla sitten 1990-luvun lopun, varmuuteni alkaa horjua. On niitä, jotka ovat täysin oikeaoppisesti käyneet psykoanalyysissä seitsemän vuotta, parantuneet ja lopettaneet tyytyväisinä. He eivät tarvitse enää terapiaa eivätkä lääkkeitä. Mutta sitten on toisia, jotka ovat myös käyneet seitsemän vuotta psykoanalyysissä, lopettaneet tyytyväisinä – ja alkaneet pian syödä mielialalääkkeitä.

Sitten ovat ne kaverit, jotka aloittivat suoraan lääkkeistä eivätkä todellakaan aio mennä terapiaan. Jos he eivät syö serotoniinilääkettä heitä ahdistaa, jos he syövät sitä, heitä ei ahdista. Joten he syövät iloisin mielin ja pitävät itseään onnekkaina, kun elävät aikana, jolloin tuollaiset lääkkeet on keksitty.

Terapianäkökulmasta nämä ihmiset tietysti elävät suuressa kieltäymyksen tilassa, kuvittelevat voivansa hyvin vaikka oikeasti ovat täysin vinksallaan ja terapian tarpeessa. Minä en kuitenkaan osaa sanoa, ovatko nämä lääkkeisiin huoletta turvautuvat ystäväni yhtään sen vähemmän aitoja omia itsejään kuin vuosia mielensä syövereissä rypeneet ja henkisessä tuskassa itseään kehittäneet ystäväni.

Lääkkeissä on pari todella hyvää plussaa terapiaan verrattuna. Ensinnäkin terapia maksaa monta sataa euroa kuussa, lääkkeet muutaman euron. Terapia vie valtavasti aikaa, lääkkeet taas eivät vaadi koko elämän järjestämistä niin, että pystyy käymään sessiossa toisella puolella kaupunkia tiistai-iltapäivisin klo 14, keskiviikkoisin klo 9 ja perjantaisin klo 11.

Lääkkeet ovat myös tasalaatuisia, terapeutit taas ihmisiä – ja me ihmiset, noh, meistähän ei koskaan tiedä. Eräälle tutulleni terapeutti oli sanonut, ettei suostu hoitamaan häntä enää, jos hän ei saa graduaan valmiiksi samana vuonna. Gradu oli vuodenvaihteessa kesken, terapeutti sanoi hyvästit. Kun on terapiassa, nojaa yhden ainoan ihmisen varaan. Kukaan ulkopuolinen ei tiedä, mitä terapiassa tapahtuu, eikä kukaan osaa sanoa, toimiiko terapia vai ei. Se on aika kova juttu. Varsinkin niille terapiassa käyville, joilla on mielenterveysongelmia, eli kaikille.

Toki lääketehtaat haluavat rahaa. Mutta niin haluaa terapeuttikin. Se, että joku on liiketoimintaa, ei tarkoita sitä, että tuote olisi turha: haluaa hissifirmakin rahaa, mutta silti hissillä pääsee ylös ja alas. Masennuslääkkeiden eduksi on sanottava, että itsemurhat lähtivät nopeaan laskuun samaan aikaan kun nykyaikaiset serotoniinilääkkeet tulivat markkinoille. Mielestäni aika hyvä tuotteen ominaisuus.

En kuitenkaan ajattele, että lääkkeet ovat hyväksi ja terapia pahaksi. Kyllä terapiasta varmasti on hyötyä. Ainakin kaikki terapiassa käyneet ystäväni ovat mahtavia tyyppejä. Mutta välillä mieleeni hiipii kysymys.

Mitä jos mielenterveysongelmat ovat sittenkin kuten flunssa tai diabetes? Mitä jos lapsuuden pohtiminen mielenterveysongelmien hoitokeinona on yhtä hölmöä kuin jos yrittäisi parantaa nuhaa miettimällä tartuntahetken yksityiskohtia?

Ennen kaikkea: mitä jos ihmiset kärsivät turhaan?

X