Ystäväni Robbie Williams

Robbie Williams roikkui Helsingin Areenan katossa ja lauloi läskipuku yllään. Williams kertoi, että hänet ilmaan nostanut rakennelma on niin kallis, että katossa on kiikuttava joka ilta, vaikka nivusiin sattuu eikä kiertueen jälkeen voi enää haaveillakaan lapsista. ”Silti teidän ei tarvitse olla huolissanne, minä viihdytän teitä”, pop-tähti huuteli katosta. Ja me nauroimme, me, Helsingin Areenan viimeistä paikkaa myöten täysi katsomo.

Williams on poikkeuksellinen viihdyttäjä, sukupolvensa parhaita. ”Niin, osaan viihdyttää, mutten tavata sanoja enkä tehdä suuria päätöksiä”, hän avautui yleisölleen. Oi, juuri noin rehellinen hän on. Tuo paino-ongelmainen, ihmissuhteensa sotkeva ja Amerikan valloituksessa yhä uudelleen epäonnistuva veikko. Helsingissä nähty show oli suurellisempi kuin West Endin musikaalit. Williamsin lavasteet olivat upeat, puvut tyylikkäät. Lavalla vieraillut suomalainen lapsikuoro ja Williamsin laulava isä olivat hellyttäviä. Silti vasta kun Williams esitteli orkesterinsa johtajan, minulle pomppasi pala kurkkuun.

Robbie Williams sai potkut Take That -poikabändistä vuonna 1995 ja palasi areenoille seuraavana vuonna solistina – lihoneena ja jotenkin hikisenä. Huumeongelmastakin puhuttiin. Sooloura sai siivet vasta, kun Williams tapasi miehen, jonka nimi on Guy Chambers.

Näiden kahden kohtaamisessa jokin kolahti, leimahti, liikahti, suli ja puhkesi kukkaan. Miehet alkoivat tehdä musiikkia, ja yhteistyö oli ilmeisen saumatonta ja vaistonvaraista.

Chambers on kertonut heidän suurimman hittinsä, Angelsin, syntymästä. Säveltäjä soitteli laulun ensi säveliä pianolla makuuhuoneessaan, kun Williams astui sisään ja lauloi siltä seisomalta sanat säveliin. Oli tarina totta tai ei, siihen haluaa uskoa. Kyllä elämässä voi tuolla taianomaisella tavalla löytyä yhteinen sävel. Voihan?

Minusta tuli fani viimeistään, kun Williams esiintyi 2000-luvun alussa Royal Albert Hallissa ja näytti kyntensä viihdyttäjänä. Moni taisi olla samaa mieltä, sillä noina vuosina Robbien levyt myivät miljoonia, ja kaksikosta tuli miljonäärejä. Mutta voiko sellaista menestystä kestää? Ehkä ei. Kun ihminen saa toivomansa ja enemmän, saattaa olla vaikea muistaa, miksi on päässyt huipulle: ketkä ovat olleet apuna.

Williamsille ja Chambersille tuli ero vuonna 2002. Lehtijuttujen mukaan toinen kaipasi vapautta ja mahdollisuutta tehdä musiikkia muillekin artisteille. Toinen halusi omia toisen itselleen. Kuulostaako tutulta? Samanlaisia ongelmia taitaa olla kaikissa ihmissuhteissa.

Mustasukkainen supertähti varmaan ajatteli, että lopetetaan tähän, kyllä minä pärjään. Kirjoitan laulut itse. Ja onhan meressä muitakin sävellystaitoisia kaloja.

Uusia hittejä ei kuitenkaan tullut – kummaltakaan. Laulaja joutui jopa palaamaan keikoille Take Thatin kanssa.

Williamsin ystävälle alkoi hiipiä suru puseroon. Oliko se tässä, yhteinen tiemme? Pitääkö pian mennä YouTubeen katsomaan ikäväänsä vanhoja konserttitaltiointeja kultaisilta päiviltä?

Kunnes: ”Guy Chambers!” Niin Williams esitteli Areenan lavalla orkesteria johtaneen miehen. Ihanaa! Vaikka Chambers oli tässä välissä harmaantunut ja Williamskin vanhentunut ja molemmat ovat löytäneet vaimot ja saaneet jälkikasvua, kaikki oli yhtäkkiä kuin silloin ennen: Williams valokeilassa, Chambers taustalla tukena.

Eikä todellakaan huvittanut miettiä, mikä heidät sai palaamaan yhteen: auttoivatko asiaa suhteen tuomat taloudelliset hyödyt vai levy-yhtiön vaatimukset. Jospa kuitenkin aito ystävyys?

Herrat törmäsivät vuosikymmenen vihanpidon jälkeen baaritiskillä pari vuotta sitten. Chambersin mukaan tuolloin vaihdettiin vain pari sanaa. Seuraavalla kerralla juteltiin pidempään. Ennen pitkää palattiin studioon.

Sitten oltiinkin jo Helsingin Areenalla, missä Williams loisti kirkkaammin kuin ikuisuuksiin. Tai saattoihan hehku johtua myös parista muusta paikalle saapuneesta ystävästä.

Kun Williams esiintyi edellisen kerran Helsingissä kymmenen vuotta sitten, hän ehdotti yleisölleen, että voisimme vanheta yhdessä. Niin sitten teimme.

Tällä kertaa laulaja johdatti loppuaplodeissa valokeilan yllättäen itsestään Guy Chambersiin ja orkesterin soittajiin, jotka puolestaan taputtivat meille, yleisölleen.

Tämä kaikki oli imelää mutta ihanaa. Siinä me aploreedasimme toisillemme – ja vanhoille ja uudistetuille ystävyyksille. Kunnes jälleen tapaamme, Robbie Williams!