Kun puoliso pahoinpideltiin, vastuu perheestä siirtyi kokonaan Laura Rissaselle: ”Emme ole eronneet enkä ole jäänyt leskeksi – silti puolisoni ei ole läsnä arjessamme”
Vielä puolitoista vuotta sitten Laura Rissanen jakoi vastuun perheen pyörittämisestä puolisonsa Panu Laturin kanssa. Sitten mies katosi eikä mikään enää ollut entisellään.
Laura Rissanen pyörittää tällä hetkellä perheen arkea yksin.
Vielä puolitoista vuotta sitten Laura Rissanen jakoi vastuun perheen pyörittämisestä puolisonsa Panu Laturin kanssa. Sitten mies katosi eikä mikään enää ollut entisellään.
Arkea. Ihan tavallista perusarkea. Sitä Laura Rissanen, 45, sanoo kaipaavansa eniten. Arki nyrjähti raiteiltaan joulukuussa 2019.
Oli tuiki tavallinen maanantai. Laura oli juuri saapunut kotiin lastensa, tuolloin liki 8-vuotiaan Valtterin ja viiden vanhan Viljamin, kanssa. Toinen pojista oli kastunut sateessa, toisella oli kova pissahätä. Laura auttoi heiltä ulkovaatteita pois samalla, kun kaiveli käsilaukusta pirisevää puhelinta.
Eräs ystävä siellä ihmetteli, kun ei ollut onnistunut koko päivänä tavoittamaan Lauran puolisoa. Panu Laturi, N2 Comms -viestintätoimiston toimitusjohtaja, oli lähtenyt työmatkalle Brysseliin pari päivää aiemmin, lauantaina 7. joulukuuta. Ystävä kertoi, ettei Panu ollut ilmestynyt sovittuihin tapaamisiin.
Tällainen käytös ei ollut lainkaan Panun tapaista, Laura mietti. Kun ilta ehti, eikä miehestä kuulunut mitään, hän alkoi huolestua.
Mystinen katoaminen
Iltapäiväaurinko paahtaa sisään olohuoneen isoista ikkunoista. Kuusi kerrosta alempana jyrää Mannerheimintie. Vapusta on vierähtänyt jo tovi, mutta keittiössä leijailee yhä aavemaisesti hieman lerpahtanut foliopallo. Se esittää Darth Vaderia, Tähtien sodan pimeyden voimia edustavaa antisankaria.
Asunnossa on poikkeuksellisen hiljaista. Valtteri pelaa huoneessaan tietokoneella, pikkuveli Viljami ei ole vielä saapunut iltapäiväkerhosta. Laura Rissanen kaataa kupillisen kahvia ja istuu sohvannurkkaan kertaamaan kohtalokkaan joulukuun tapahtumia.
Sana Panun mystisestä katoamisesta levisi nopeasti. Pariskunta oli aiemmin asunut Brysselissä, ja heillä oli siellä paljon sekä paikallisia että suomalaisia ystäviä. Nämä olivat ottaneet yhteyttä poliisiin, joka alkoi kontaktoida sairaaloita. Osa ystävistä partioi kaduilla etsimässä Panua.
Lauran huoli kasvoi. Illalla hän soitti työnantajalleen kertoakseen, ettei pääse seuraavana päivänä töihin. Ystävä tuli yöksi, sillä Laura tunsi tarvitsevansa aikuista seuraa. Unta hän ei saanut. Tiistaiaamuna hätiin tuli toinen ystävä, joka auttoi lasten aamutoimissa sillä aikaa, kun Laura yritti nukkua edes vähän.
Puolilta päivin puhelin viimein soi. Panu oli löytynyt. Elossa. Hän makasi koomassa sairaalassa parikymmentä kilometriä Brysselin ulkopuolella. Panun kimppuun oli käyty yöllä, kun hän oli palaamassa tapaamisesta hotellille. Ryöstäjä oli vienyt lompakon ja puhelimen, joten kadulta tajuttomana löydettyä miestä ei pystytty heti tunnistamaan. Onneksi taskusta löytyi hotellin avainkortti, jonka avulla hänen jäljilleen päästiin.
Jo iltapäivällä Laura ja Panun veli lensivät Brysseliin. Sairaalan teho-osastolla, letkujen ja laitteiden keskellä, makasi Panu. Hän näytti runnellulta. Kallosta oli aivojen turvotuksen takia jouduttu poistamaan palanen. Laura sai pitää miestään kädestä, mutta tämä ei reagoinut kosketukseen.
– Tilanne oli hyvin ristiriitainen. Toisaalta halusin olla Panun lähellä. Toisaalta tunsin, että minun paikkani on nyt lasten luona.
Lääkäreiden varovaisen arvion mukaan potilas luultavasti jäisi henkiin. Mutta millaisena hän heräisi? Sitä he eivät uskaltaneet arvailla.
Laura Rissanen: ”Eihän tällaiseen tilanteeseen osaa mitenkään varautua”
Päällekarkauksen aikaan Laturin-Rissasen perheessä elettiin kiihkeimpiä ruuhkavuosia. Ennen siirtymistään markkinointiviestintäkonserniin Panu oli tehnyt pitkän uran politiikassa, muun muassa vihreiden puoluesihteerinä. Laura puolestaan oli aloittanut alkuvuodesta Sivistystyönantajien elinkeinopoliittisena neuvonantajana. Aiemmin hän oli työskennellyt ministereiden Henna Virkkusen ja Sari Sarkomaan erityisavustajana sekä kokoomuksen eduskuntaryhmän pääsihteerinä.
Pari oli tutustunut 2000-luvun alussa opiskelijapolitiikassa. Laura sanoo viehättyneensä Panun keskustelutaidoista.
– Olemme molemmat kovia väittelemään. Emme varsinaisesti ottaneet yhteen, mutta argumentoimme kiihkeästi.
Seurustelu käynnistyi 2004, ja jo parin kuukauden kuluttua Laura muutti Panun luo putkiremonttia pakoon. Ensimmäisen varsinaisen yhteisen kotinsa he perustivat vuotta myöhemmin Brysseliin, josta molemmat saivat töitä. Vihillä käväistiin ensin pikaisesti maistraatissa, ja 2007 järjestettiin isot häät.
Pari ehti toivoa perheenlisäystä pitkään. Kun pojat sitten syntyivät, oli selvää, että vanhemmuus jaettaisiin tasan. Sunnuntai-iltaisin pidettiin kalenterisulkeiset, joissa katsottiin läpi tulevan viikon menot. Panu siivosi ja pesi pyykin, Lauralla oli päävastuu ruoanlaitosta.
Nyt Laura pyörittää huushollia yksin.
– Eihän tällaiseen tilanteeseen osaa mitenkään varautua. Emme ole eronneet enkä ole jäänyt leskeksi. Silti puolisoni ei ole läsnä arjessamme.
Jokainen päivä on liki samanlaisena toistuva suoritus. Aamuisin Laura laittaa lapsille aamupalaa ja illalla hän lukee heille sadun. Siinä välissä hän tekee töitä, käy kaupassa, laittaa ruokaa, siivoaa, pyykkää.
– Panu saa varmaan sydärin, kun hän kotiin palattuaan huomaa, että pesen kaikki vaatteet 40 asteessa. Hän on tällaisissa asioissa tosi tarkka.
Koronasulku lopetti vierailut sairaalassa
Pahoinpitelyn jälkeen Panu oli kolme viikkoa koomassa. Sinä aikana ehdittiin viettää Valtterin 8-vuotispäiviä ja joulua. Perheen oli ollut tarkoitus matkustaa jouluksi ulkomaille, kuten aina ennenkin. Tällä kertaa piti suunnata Hongkongiin ja Thaimaahan. Isä ja pojat olivat nostattaneet matkakuumetta katselemalla videoita hotellista, jossa he tulisivat asumaan.
Lapset saivat kuulla isälle tapahtuneesta onnettomuudesta siivotun version. Heille kerrottiin, että isi on kaatunut ja loukannut päänsä niin pahasti, että joulumatka oli pakko perua. Pojille se oli ankara pettymys.
Aattoillan Laura ja pojat viettivät Lauran isän luona. Mieluisat lahjat hieman lievittivät lasten pettymystä ja isänikävää.
Välipäivinä Laura matkusti Brysseliin. Hän istui sairaalassa tajuttoman miehensä vieressä ja piti pitkiä monologeja.
– Avauduin siitä, miten vihainen olin hänelle tapahtuneesta, vaikkei se hänen vikansa ollutkaan. Toki kerroin myös kuulumisia kotoa.
Tammikuun alussa Panu viimein heräsi. Laura riensi paikalle veljensä ja yhteisen ystävän kanssa. Panu tunnisti heti jokaisen, mutta jutut olivat levottomia. Välillä hän oli lapsuusmaisemissaan Seinäjoella, välillä suunnitteli lammasfarmin ostoa Belgiasta. Miehen sekavuudesta huolimatta Lauran toiveikkuus virisi.
48-vuotissyntymäpäivänään, 14. tammikuuta, Panu siirrettiin Suomeen sairaalaan. Ensi alkuun Laura ei vienyt poikia sinne, etteivät he järkyttyisi isänsä muuttuneesta ulkonäöstä. Perhe ehti viettää aikaa yhdessä vain muutaman kerran, ennen kuin koronasulku lopetti vierailut. Sen jälkeen Panua saattoi käydä tervehtimässä ainoastaan lasin takaa.
– Se oli sydäntä särkevää. Aivovammapotilaan toipumisessa ihmiskontaktit ovat tosi tärkeitä. Etenkin Panun kaltaiselle sosiaaliselle persoonalle kontaktien puute oli todella vaikeaa.
Lomalle kotiin palvelutalosta
Kesäksi kotiin. Se oli Panun tavoite viime syksystä saakka. Silloin hän pääsi muuttamaan sairaalasta palvelutaloon. Kotiin palaaminen ei vielä tuolloin tullut kysymykseen.
– Panun lonkat ovat niin jäykät, että hän tarvitsee apua pukeutumisessa ja vessassa käymisessä. Minun olisi pitänyt ryhtyä omaishoitajaksi. Sanoin suoraan, että siihen en ryhdy. Olen vasta 45-vuotias, ja työni on minulle tärkeää. Onneksi Panu ymmärtää sen.
Laura ja lapset käyvät palvelutalossa viikonloppuisin. Arkena ei ehdi, sillä lasten läksyt ja harrastukset täyttävät illat. Pojat pelaavat Playstationia sillä aikaa, kun vanhemmat vaihtavat kuulumisia.
Helmikuussa koitti se suuri päivä, jolloin Panu pääsi ensi kertaa pikavisiitille kotiin.
– Panu katseli ympärilleen ja moitiskeli sotkukasoja, joita oli päässyt syntymään eri puolille. Totesin hieman sarkastisesti, että olen keskittynyt vähän muihin asioihin kuin siivoamiseen. Emme todellakaan olleet vieraskoreita toisillemme.
Toisella kerralla pääsiäisen aikaan vierailu kesti pidempään. Panulle oli hankittu ruokapöydän ääreen erikoiskorkea tuoli, joten hän pystyi aterioimaan muun perheen kanssa.
Kuntoutuminen on edistynyt nopeammin palvelutaloon muuton jälkeen. Kaupungin sairaalassa Panu sai fysioterapiaa kaksi kertaa viikossa. Lauran mukaan siirtoa edeltäneen osaston ylilääkäri sanoi suoraan, että se on aivan liian vähän ja että perheen kannattaisi palkata lisäksi oma fysioterapeutti.
– Tuntuu ihan käsittämättömältä, että työikäiselle miehelle ei anneta sellaista hoitoa, jolla hän voisi kuntoutua takaisin veronmaksajaksi.
Panun veljien taloudellisella avustuksella Laura pystyi onneksi hankkimaan Panulle fysioterapeutin.
”On superihanaa, että joku katsoo vähän minunkin perääni”
Vaikeinta on epävarmuus, Laura sanoo. Jos puoliso lähtisi ulkomaille työkomennukselle vuodeksi, allakkaan voisi ympyröidä päättymispäivän. Tästä ei tiedä, koska tämä loppuu. Vai loppuuko koskaan.
Pariskunnan häävirsi oli aikoinaan Päivä vain ja hetki kerrallansa. Sen sanomaa Laura on kerrannut ja kysellyt korkeimmalta, voisiko hänen taakkaansa jo hieman keventää. Kuluneeseen puoleentoista vuoteen on mahtunut yksinäisyyttä, uupumusta, katkeruuttakin. Huolet ovat karkottaneet unen. Yksinhuoltajana hänen on selvittävä omin avuin paitsi käytännön asioista myös taloudellisesti. Kun puolisolta loppuivat palkkatulot, asuntolainan lyhentäminen jäi Lauralle.
Monista käytännön asioista kuten siivoamisesta Laura on viime aikoina tinkinyt. Ja ruoaksi on paljon aiempaa enemmän eineksiä. Kurikin on löystynyt: äiti ei jaksa valvoa poikien ruutuaikaa yhtä tarkasti kuin isä. Onneksi lähellä asuva sisko on ollut suureksi avuksi. Hän ottaa pojat välillä yökylään ja varmistaa, että Laura muistaa syödä ja liikkua.
– On superihanaa, että joku katsoo vähän minunkin perääni.
Koko perhe toivoo tavallista arkea
Viimeisin takaisku tuli kuukausi sitten. Panun oikea lonkka leikattiin keväällä ja vasen puoli oli määrä operoida kesäkuussa. Leikkaus siirtyi, sillä lääkärien mukaan on olemassa riski, että polven koukistaja ja ojentaja eivät sen jälkeen enää toimi. Operaatio tehdään – jos tehdään – aikaisintaan elokuussa.
Kotiinpaluu siirtyi siis taas pykälän verran kauemmas tulevaisuuteen.
– Aikaa on jo kulunut niin paljon, että olemme molemmat muuttuneet. On mahdotonta sanoa, millaiseksi perhe-elämämme muodostuu sitten, kun Panu pääsee muuttamaan takaisin.
Pojat ovat näyttäneet tunteitaan niukasti. Ne ovat käyneet ilmi rivien välistä. Viime syksynä Laura oli lähdössä työmatkalle ja pyysi appivanhemmat lastenvahdeiksi. Viljami soitti heille oma-aloitteisesti ja ilmoitti, ettei tarvitse tulla: äiti ei ole lähdössä mihinkään.
– Kai hän yhdisti sen siihen, että isällekin kävi työmatkalla ikävästi.
Kun Laura kysyi pojilta, mitä nämä odottavat eniten isän kotiinpaluulta, vastaus yllätti: tavallista arkea. Samaa kuin hän itsekin! Sitä, että kotityöt jaetaan. Että isä vie pojat uimahalliin. Että perjantai-iltana lasten mentyä nukkumaan vanhemmat käyvät sohvalle katsomaan jotakin, mitä telkkarista sattuu tulemaan. Tylsää, ihanaa arkea.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous