Lena Meriläinen on Sonjan mummu: ”Leikkiminen ei koskaan ollut juttuni, vaan puhuminen avoimesti kaikesta”
Näyttelijä Lena Meriläinen ja ja lapsenlapsi Sonja Eirola kertovat, mitä erityistä juuri heidän suhteessaan on.
Sonjan ja Lenan yhteinen juttu ovat taidenäyttelyt.
Näyttelijä Lena Meriläinen ja ja lapsenlapsi Sonja Eirola kertovat, mitä erityistä juuri heidän suhteessaan on.
Lena Meriläinen, 68:
Olen ensimmäinen ihminen, jonka tyttärentyttäreni Sonja näki maailmaan tullessaan. Oma tyttäreni Veera oli halunnut minut mukaansa synnytykseen.
Kun Sonja makasi äitinsä vatsan päällä, minua tarkkailivat isot pyöreät silmät. Niistä heijastui syvää viisautta, joka vastasyntyneessä on. Mielestäni Sonja tunnisti myös ääneni, olinhan ollut paljon tekemisissä Veeran kanssa hänen odotusaikanaan.
Viisivuotiaana Sonja ilmoitti perheelle, että ei aio koskaan kasvaa aikuiseksi. Hän on aina ollut herkkä oman tiensä kulkija. Muistan, kuinka lapsena Sonja halusi aina mennä teatterin sijaan elokuviin katsomaan piirrettyjä, koska niissä esiintyjät eivät tulleet samalla tavalla iholle.
Sonja on todella lahjakas piirtämään ja taitava muissakin kädentaidoissa.
Muutama viikko sitten ripustin Töölön-kotimme seinälle Sonjalta lahjaksi saamani hiilikynäpiirroksen, muotokuvan edesmenneestä äidistäni Ruth Matsosta. Sen vieressä on toinen Sonjan hiilikynätyö, joka esittää tanssijana elämäntyönsä tehneen äitini balettitossuja.
Sonjan lahjakkuus kuvataiteisiin periytyy minun suvustani, mutta ei suoraan minulta – itse en saa kynällä aikaan muuta kuin harakanvarpaita.
Meidän yhteinen juttumme ovat taidenäyttelyt. Marssijärjestys menee niin, että minä googletan tarjontaa ja esittelen ideoita Sonjalle, joka tekee päätöksen. Viimeksi vaikutuimme Hans Op de Beeckin teoksista Amos Rex -taidemuseossa. Aistimme mykistyneinä Hiljaisen paraatin tunnelmaa.
Leikkiminen ei ole koskaan ollut minun juttuni isovanhempana. Sen sijaan minä ja Sonja olemme voineet aina puhua avoimesti kaikesta. Silloinkin, kun hän murrosikäisenä vetäytyi omiin oloihinsa ja huolestutti minut. Vertasin Sonjaa samanikäiseen itseeni: minä mennä sauhusin kavereiden kanssa kaupungilla.
Myöhemmin ymmärsin, että meistä löytyy Sonjan kanssa samaa introverttiutta.
Nyt seuraan ilahtuneena Sonjan uutta elämänvaihetta. Uusi työpaikka ja muutto yhteiseen asuntoon poikaystävän kanssa kertovat siitä, että Sonja on saanut tuulta siipiensä alle. Samalla tiedän, että emme häviä toistemme elämästä mihinkään. Vastikään Sonjan uuden kodin tupaantuliaisia jouduttiin lykkäämään. Kun uutta aikaa mietittiin, Sonja ilmoitti, että tupareita ei järjestetä ennen kuin mummu pääsee paikalle!”
Sonja Eirola, 21:
”Kun tammikuussa muutin uuteen asuntoon ja yhteen poikaystäväni Adrianin kanssa, huomasin heti Lena-mummun ilmeestä, että se oli hänelle mieluinen juttu. Ja jos ei olisi ollut, mummu olisi kyllä ilmaissut mielipiteensä. Ensitöiksemme katsoimme reittioppaasta, millä bussilla Töölöstä pääsee kätevimmin luokseni Munkkivuoreen.
Mummun kertoman mukaan olen ilmoittanut 3-vuotiaana ryhtyväni isona kuvataiteilijaksi. Välillä haave on ollut taka-alalla, mutta nyt olen hakenut yhteishaussa Taideyliopistoon. Mummu arvostaa taideteoksiani, mutta ei ole koskaan tuputtanut, että minun pitäisi hankkia taiteesta itselleni ammatti.
Jälkikasvulleen mummu on teroittanut, että vaikka näyttelijän työ sopii hänelle, pahimmillaan se on kuin koiran virka, kun rooleista päätetään.
Lena-mummu haki minua usein päiväkodista, kun olin pieni. Hänet nähdessäni spurttasin vauhdilla häntä kohti, ja hän otti minusta tiukan kopin. Mummu on aina ollut urheilullinen ja liikunnallinen. Aikanaan hän yritti houkutella minuakin lukuisten lajien pariin, tuloksetta. Nykyään liikunta on minulle mieluista.
Meitä yhdistää kiinnostus taiteisiin ja kulttuuriin, mutta meillä on myös samanlainen huumorintaju. Olemme molemmat lahjakkaita koheltamaan ja osaamme nauraa aivan räkänä itsellemme ja toisillemme.
Minulle mummu on soturisuojelija. Olen allerginen ampiaisenpistolle, ja kun yhtenä kesänä mökille ilmaantui ampiaispesä, mummu hyökkäsi sen kimppuun luudalla ja hävitti asukkaat viimeistä kuningatarta myöten. Kaikesta selvitään on aina ollut mummun motto.
Kun isoisoäitini Ruth menehtyi kolme vuotta sitten, puhuimme ja itkimme kaikki yhdessä menetyksen aiheuttamaa surua. Nyt kyyneleet ovat vaihtuneet rakkaudellisiksi muistoiksi.
”Toisinaan mieleeni hiipii kauhea ajatus, että mitä jos mummua ei olisikaan.”
Lenasta on nyt tullut sukumme matriarkka. Toisinaan mieleeni hiipii kauhea ajatus siitä, että mitä jos mummua ei olisikaan. ’Joskus minä olen kuollut ja sitten sinun pitää pärjätä’, hän saattaa vitsailla. Minua se ei naurata yhtään!
Onneksi mummu sai äitini nuorella iällä kuten äitini minut. Me molemmat toivomme, että arjen hyvät yhteiset hetket saavat jatkua pitkään samanlaisina kuin tähänkin saakka.”
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous