Ihmiset ja suhteet

Lola Odusoga koskettavasti ekaluokan kuvastaan: ”Siinä näkyy kaikki se, mikä ulkonäössäni oli pielessä”

Erilaisuus oli lapsena taakka juontaja Lola Odusogalle. Vasta aikuisena hän ymmärsi, että se on hänen vahvuutensa.

Teksti:
Riikka Heinonen
Kuvat:
Lola Odusogan Kotialbumi, Om-Arkisto

Erilaisuus oli lapsena taakka juontaja Lola Odusogalle. Vasta aikuisena hän ymmärsi, että se on hänen vahvuutensa.

Koulukuvat voivat kertoa aika osuvasti siitä, millaisessa tilanteessa lapsi tai nuori on kuvaushetkellä. Ekaluokan koulukuvani on merkityksellinen. Siinä näkyy kaikki se, mikä ulkonäössäni oli tuolloin mielestäni pielessä. Afrotukkani oli saksittu epätasaisesti lyhyeksi, jotta sitä olisi helpompi hoitaa.

En muista, oliko hiukset saksinut äitini vai lähikampaamon täti, joka myöhemmin teki hiuksilleni kaikenlaista, kuten yritti epätoivoisesti suoristaa niitä permanenttiaineilla.

Hiuskuontalon kruunasivat isot hampaat ja toisen silmän karsastus. En halunnut tuolloin käyttää silmälaseja, koska näytin ilman niitäkin niin erilaiselta. Kamppailin ulkonäköni kanssa päivittäin siitä lähtien, kun ymmärsin, että olin eri värinen kuin muut ja että minulla oli myös jotain omituista karvaa päässäni.

Kuvan ottamisen aikaan elämäni ei ollut helppoa ja ulkonäkökriisit pahensivat tilannetta. Olin siirtynyt päiväkodista koulumaailmaan, jossa olin satojen uusien silmäparien tuijotettavana. Minuun oli ehditty tottua päiväkodissa, mutta uudessa ympäristössä ihonvärini ja hiukseni ai­heuttivat taas kummastusta.

Minua osoiteltiin, tuijotettiin ja välillä jopa kysyttiin, miksi olin niin ruskea. Sellaista olen kokenut läpi elämäni.

Lola Odusoga tunsi itsensä epävarmaksi ala-asteella. Hän on päässyt sinuiksi hiustensa kanssa vasta aikuisena.

En siksi edes tiedä, missä kiusaamisen raja kulkee. Koulussa ei puututtu mihinkään, ja opin vastaamaan robottimaisesti kysymyksiin. Totuin myös siihen, että ihoani ja hiuksiani haluttiin koskettaa.

Onneksi tilanne alkoi helpottaa pian. Siirryin musiikkiluokalle ja huomasin, että koulutovereillanikin oli omat ongelmansa.

Kilpatanssiharrastuksen myötä muutuin tyttömäisemmäksi, kiinnostuin meikeistä ja aloin laittaa hiuksiani. Mahdollisuuteni sulautua joukkoon kasvoivat. Olen silti vasta aikuisena ymmärtänyt, että erilaisuus on vahvuuteni ja voimavarani. En sovi ajatusmaailmaltani tai tekemisiltäni mihinkään tiettyyn joukkoon. Se ei kuitenkaan enää haittaa minua. Elämäänsä ei kannata hukata siihen, että yrittää epätoivoisesti olla jotakin, mitä ei todellisuudessa ole.

Olisipa joku kertonut sen tuolle seitsemänvuotiaalle epävarmalle pikkutytölle.”

Lola Odusogan, 45, lastenkirja Lolan suuri salaisuus ilmestyi 27. helmikuuta.

Juttu on julkaistu alun perin Anna-lehdessä 7/2023.

X