Ihmiset ja suhteet

Mitä tapahtuu, kun puoliso jättää yllättäen? Hanna Velling purki surunsa romaaniin: ”Nyt tiedän, että kun selviydyin tästä, selviydyn mistä vain”

Hanna Velling jätettiin ilman ennakkovaroitusta. Sokkiero murskasi unelmat ja jätti jälkeensä surun murtaman pienen lapsen yksinhuoltajan. Kokemuksista syntyi esikoisromaani ja uusi, särmikkäämpi Hanna.

Teksti:
Tiina Suominen
Kuvat:
Kristiina Kurronen/Otavamedia

Kirjoittaminen on esikoisromaaninsa julkaisseen Hanna Vellingin intohimo. Oli luontevaa hyödyntää omia kokemuksia fiktiivisessä tarinassa.

Hanna Velling jätettiin ilman ennakkovaroitusta. Sokkiero murskasi unelmat ja jätti jälkeensä surun murtaman pienen lapsen yksinhuoltajan. Kokemuksista syntyi esikoisromaani ja uusi, särmikkäämpi Hanna.

Hanna Velling oli juuri tullut töistä kotiin ja kävellyt keittiöön tervehtimään avomiestään, kun mies sanoi neljä pientä sanaa: “Mä muutan tästä pois.”

Keittiössä tuoksui ruoka. Lapsi leikki olohuoneen lattialla.

Hanna haukkoi ilmaa. Tuntui kuin sydän puristuisi nielusta ulos. Hän yritti puhua, mutta sanoja ei tullut. Sitten hän kuuli huutavansa riipivän ein.

Tilanne oli epätodellinen. Kaikenhan piti olla hyvin: pariskunta oli asettunut yhteiseen kotiin, heillä oli pieni lapsi ja yhteiset tulevaisuudensuunnitelmat. Mutta mies vain jatkoi puhettaan siitä, miten tästä eteenpäin ja kuka asuu missäkin. Sanat tipahtelivat raskaina pieneen keittiöön.

Ajatuksenpoikasia syöksähteli Hannan päässä. Onko tämä totta? Onko mies tullut hulluksi? Tämän täytyy olla jokin piilokamera.

”Kun asiat ovat liian hyvin ollakseen totta, niin usein ne eivät olekaan”

– Eroilmoitus tuli minulle totaalisesti puun takaa. Tietysti jälkeenpäin voi viisastella, että merkkejä oli ilmassa. Mutta kenelläpä ei olisi raskasta, kun on pieni lapsi, ruuhkavuodet, töihinpaluut ja muut, Hanna sanoo nyt.

Suhde kesti muutaman vuoden 2000-luvun alussa. Se oli alkaessaan Hannalle unelmien täyttymys, puuttuva palanen, jota hän oli etsinyt. Hanna oli jo yli kolmenkymmenen ja saanut tarpeekseen sinkkuelämästä. Hän oli aina haaveillut perheestä ja äitiydestä.

Tämän miehen kanssa hän oli vihdoin saanut toivomansa. He kasvattaisivat lastaan, ja ehkä lisääkin tulisi, kun pahimmat ruuhkavuodet helpottaisivat.

Suhteen alku oli ollut yhtä huumaa ja euforiaa, ja suhde eteni muutamassa vuodessa perhe-elämävaiheeseen. Mies nosti Hannan jalustalle, ja hän sai tuntea olevansa kuin prinsessa. Ja yhtäkkiä hän tippui alas rytisten.

– Kun asiat ovat liian hyvin ollakseen totta, niin usein ne eivät olekaan, Hanna hymähtää.

– Ristiriita oli valtava. Kaikki oli ollut niin ihanaa, ja yhtäkkiä mitään ei ollutkaan. Aivan kuin yksi jakso TV-sarjasta olisi jäänyt näkemättä. Tuli tunne että pitäisi kelata taaksepäin, sillä jotain oli jäänyt puuttumaan välistä.

Eropäätöksen tehnyt mies oli suunnitellut kaiken etukäteen. Hannalle tarjoiltiin valmis paketti.

– Minulta vietiin itsemääräämisoikeus. En voinut vaikuttaa juuri mihinkään.

Sokkiero vei pohjan pois kaikelta aiemmin tapahtuneelta, niin kuin sekin olisi ollut vain kuplaa.

– Sanat, tunteet, tilanteet ja tapahtumat asettuivat kyseenalaiseen valoon. Kauniitkin muistot tärveltyivät. Oliko kaikki ollut vain valhetta? Kuinka sinisilmäinen ja hölmö olinkaan ollut!

Hanna Velling
Hieman vinksahtanut huumori on Hannalle tyypillistä. Se auttoi häntä selviytymään mustimmista vaiheista eron jälkeen.

”Minulla oli tarve kertoa kokemastani kaikille”

Tunteet velloivat laidasta laitaan. Hanna tunsi kauhua, surua, pelkoa, vihaa. Kännykkä kuumotti korvaa, kun hän puhui pitkiä terapiapuheluita ystäviensä kanssa.

– Olin varmaan alussa sokissa. Minulla oli tarve kertoa kokemastani kaikille, jotka vain jaksoivat kuunnella – oli se sitten kampaaja tai vanha luokkakaveri, jota en ollut nähnyt vuosikausiin.

Suru laihdutti Hannan, vaikka hän söi kuten ennenkin. Hän tunsi häpeää, ja hänen itsetuntonsa romahti. Aivan kuin häneen olisi lyöty jokin leima. Hän oletti ihmisten ajattelevan, että hänessä täytyy olla jotain vikaa, kun tuolla tavalla jätetään.

Pienen lapsen takia Hanna ei voinut kuitenkaan jäädä sängynpohjalle märehtimään, vaan aamulla oli noustava ylös, vietävä lapsi hoitoon ja mentävä töihin. Tuohon aikaan Hanna työskenteli copywriterina mainostoimistossa.

Yksinäisyyttä ja kateellisuutta

Iltaisin Hanna kiirehti päiväkodin kautta kipin kapin kotiin, istutti lapsen television eteen Pikku Kakkosta katsomaan ja alkoi laittaa ruokaa.

Joskus hän kiukutteli väsyneenä lapselleen. Hän muisti lukeneensa jostain, että jos vanhempi ei kestä lapsen uhmaa ja itkua, pitää mennä vaikka ulos kävelylle. Mutta eihän hän voinut lähteä ja jättää lasta yksin. Piti vain jaksaa.

Paperilla Hannalla ja lapsen isällä oli yhteishuoltajuus, mutta käytännössä Hanna kantoi pääasiallisen vastuun arjesta. Koska ero oli tullut yllätyksenä, ei Hanna ollut kyennyt valmistautumaan yksinhuoltajuuteenkaan.

Yön pimeinä hetkinä mieleen hiipi painostavia ajatuksia: Miten saan asiat järjestettyä? Entä jos minulle sattuu jotain, miten lapsen käy? Taloudellisetkin asiat mietityttivät, sillä eron jälkeen Hanna menetti työpaikkansa. Onneksi hän pääsi nopeasti uusiin töihin.

– Vaikka minulla oli ympärilläni läheisten ja ystävien verkosto, tunsin itseni yksinäiseksi. Kukaan ystävistäni ei ollut pienen lapsen yksinhuoltaja. Ystäväpiiriini kuului deittailevia sinkkuja, seurustelevia pareja ja ydinperheitä, joissa oli jo isompia lapsia.

Leikkipuistoissa hän tunsi kateutta niitä äitejä kohtaan, joilla oli mies rinnallaan.

Psykologi tokaisi, mitä sinä tuollaisen miehen perään itket

Aika ja arki tekivät tehtävänsä. Ne veivät Hannaa eteenpäin, ja asiat muuttuivat helpommiksi.

– Joku psykologi on todennut, että erosta selviytymiseen menee kolmesta viiteen vuotta. Uskon, että sokkierosta selviämiseen menee ainakin se viisi vuotta.

Ensimmäinen vuosi eron jälkeen oli vaikein. Oli kaikki ne ensimmäiset kerrat ilman ehjää perhettä. Ensimmäinen joulu, ensimmäinen juhannus, ensimmäiset synttärit.

Uskon, että sokkierosta selviämiseen menee ainakin se viisi vuotta.

Hanna kävi pari kertaa eroterapiassa mutta oli silloin vielä niin sokissa, ettei saanut terapiasta oikein irti mitään. Neuvolapsykologin vastaanotolla hän kävi myös muutaman kerran mutta hämmentyi, kun psykologi tokaisi, että mitä sinä tuollaisen miehen perään itket.

– Hän varmasti tarkoitti sanoillaan hyvää. Hän halusi tsempata minua, mutta tokaisusta tuli tunne, että vatvominen ja murehtiminen ovat turhia. Niinpä minä keskityin olemaan vihainen ja pärjäämään, ja asian käsittely jäi kesken.

Nyt Hanna miettii, että tapahtunutta olisi ollut hyvä työstää vaikkapa jossakin eroryhmässä. Asiantuntija olisi osannut tuoda asioihin viileää objektiivisuutta toisin kuin ystävät, jotka menevät tunteella.

Viimein mitään palasta ei puuttunutkaan

Ensimmäiset viikonloput, kun lapsi oli isällään, olivat outoja. Hanna pakkasi mukaan tutit ja unilelut ja jäi eteiseen vilkuttamaan. Nyt pitäisi varmasti tehdä jotain repäisevää, hän mietti, mutta huoneet kumisivat tyhjyyttään, ja hänellä oli vain hirvittävän ikävä lasta.

Mutta pikkuhiljaa yh-äidin vapaat alkoivat maistua. Oli aikaa tavata ystäviä, haukata happea, juhlia, nukkua, jumpata, käydä kaupassa ja lukea rauhassa kirjoja.

Muutto lapsen kanssa kahdestaan uuteen kotiin oli yksi tärkeä etappi.

– Se oli meidän kotimme, meidän pesämme, jossa määräsin minä. Sain maalata seinät juuri sen värisiksi kuin halusin ja järjestää huonekalut oman maun mukaan.

Näihin nurkkiin ei soluttautuisi mikään ikävä. Tämä olisi tyttöjen koti.

Tuli myös hetki, kun Hanna alkoi mieltää itsensä ja tyttärensä pienenä perheenä. Mitään palasta ei puuttunutkaan, vaan perhe oli ehjä sellaisenaan.

Ensimmäiset tekstit olivat terapialiuskoja

Kun erosta oli kulunut jo useampi vuosi, Hanna Velling hakeutui kirjoituskurssille. Kirjoittaminen on aina ollut hänen intohimonsa ja tapansa käsitellä asioita. Kurssilla mielen perukoilta alkoi virrata eronaikaisia ajatuksia ja tuntemuksia.

– Ensimmäiset tekstit, joita kirjoitin, olivat terapialiuskoja – silkkaa surua ja tuskaa. Oksensin kaiken ulos. Sitten luin tekstejäni itkusta nikotellen.

Mutta kun Hanna jatkoi kirjoittamista, alkoi mukaan tulla huumoria, sävyjä ja kerroksia. Hiljalleen, monien eri versioiden kautta syntyi tarina ja käsikirjoitus Annasta, joka tulee jätetyksi yksin pienen lapsen kanssa. Tuosta vain, ihan kylmiltään. Mies, Make, palaa entisen perheensä luokse.

”Se on tarina, jonka itse olisin halunnut lukea”

Hannan esikoisromaani julkaistiin elokuun alussa. Romaanin päähenkilöstä Hanna teki tietoisesti itseään reippaamman. Jo alle vuodessa kirjan Anna voi hyvin. Näin nopeasti ei Hanna erosta selvinnyt.

– Vaikka kirja on kepeän humoristinen selviytymistarina, pinnan alla velloo isoja ja vaikeita asioita. Se on tarina, jonka olisin itse halunnut lukea silloin mustimpaan aikaan. Toivon, että kirja antaisi toivoa vastaavassa tilanteessa kamppaileville.

Hanna korostaa, että kirja on fiktiota. Toki hän on hyödyntänyt siinä omia kokemuksiaan ja sitten värittänyt niitä, keksinyt lisää, luonut sivuhenkilöitä ja tapahtumien käänteitä.

Toivon, että kirja antaisi toivoa vastaavassa tilanteessa kamppaileville.

Kirjan nimi Kirjosieppo oli Hannalla valmiina jo ennen kuin hän oli kirjottanut ensimmäistäkään liuskaa. Varpuslintuihin kuuluvaa kirjosieppokoirasta kutsutaan joskus lintumaailman Don Juaniksi, koska se on moniavioinen.

Ensimmäisen naaraan aloitettua haudontansa kirjosieppokoiras alkaa etsiä uutta puolisoa. Kun uuden puolison pesintä alkaa, koiras jättää tämän ja siirtyy takaisin ensimmäisen naaraan luo poikasia hoitamaan.

Niin voi käydä joskus myös ihmiselämässä.

Hanna Velling
Eron jälkeen Hanna Velling ei kiirehtinyt etsimään uutta suhdetta. Nykyisin hän on onnellinen uusperheen äiti.

”En ole enää niin sinisilmäinen enkä kiltti”

Uutta suhdetta ja perhettä Hanna Velling ei kiirehtinyt vaan antoi ajan kulua. Elämä tyttären kanssa asettui uomiinsa, ja heillä oli kivaa kahdestaankin. Hanna ei ollut menettänyt täysin luottamustaan miehiin ja toivoi vielä jossain vaiheessa elämää rinnalleen kumppania.

Varovaisempi hänestä kuitenkin tuli.

– Sen olen oppinut, etten ole enää niin sinisilmäinen enkä kiltti. Minuun on tullut särmää, en salli epäreilua kohtelua itseäni, lapsiani enkä muitakaan läheisiäni kohtaan. Minusta on tullut myös suorasukaisempi. Jos jokin mietityttää, nostan kissan heti pöydälle. En halua, että asioita haudotaan, vaan niistä on keskusteltava.

”Nyt tiedän, että selviydyn mistä vain”

Nykyisin Hanna Velling on onnellisesti naimisissa. Uusperheeseen kuuluu Hannan ja miehen lisäksi kolme teini-ikäistä ja yksi pieni koululainen.

Menneet tapahtumat hän näkee mielenkiintoisena tarinana, jossa sai olla mukana.

– Omat kokemukseni rikastuttivat elämääni ja muuttivat minua ihmisenä. Itsetunnon uudelleen rakentamiseen meni aikaa, mutta kyllä sieltä noustiin. Nyt tiedän myös, että kun selviydyin siitä, selviydyn mistä vain.

Hannan mielestä toisilleen sopimattomien ihmisten ei pidä pysyä väkisin yhdessä. Mutta kun perheessä on lapsia, ero pitäisi sopia yhdessä vanhempien kesken. Sokkiero voi hänen mielestään olla henkistä väkivaltaa, kun toinen vain kääntää selän ja lähtee, ja jätetty yrittää pitää pään pinnalla, ettei hukkuisi.

Kaduttaako Hannaa, että hän aikoinaan syöksyi suin päin suhteeseen, joka päättyikin katastrofiin?

– En voi katua. Ilman tapahtunutta minulla ei olisi rakasta tytärtäni. Se on se piste, johon loppuvat kaikki katumisajatukset. Ja jos asiat olisivat menneet toisin, en olisi tavannut nykyistä miestäni eikä minulla olisi tätä ihanaa hullunkurista perhettä, joka minulla nyt on.

X