Poikansa menettänyt professori Riitta Seppänen-Kaijansinkko: ”Suruun jumittuminen ei edistä mitään”

Älyneulan kehittäjä Riitta Seppänen-Kaijansinkko katsoo maailmaa tieteentekijän silmin. Väistämättömien tosiasioiden hyväksyminen auttoi myös silloin, kun hän menetti äkillisesti poikansa.

Jo pienenä tyttönä professori Riitta Seppänen-Kaijansinkko, 59, tiesi, mitä haluaisi tehdä isona. Hän tahtoi pumpulisormiseksi lääkäriksi.

Tammikuussa sai myyntiluvan Injeq IQTip -älyneula, jota Riitta on yhdessä työryhmänsä kanssa kehittänyt kymmenen vuoden ajan. Povataan, että suomalaisinnovaatiota odottavat maailmalla valtavat markkinat.

Älyneulan juju on siinä, että se ohjaa pistoksen tasan oikeaan paikkaan ihokudoksessa. Alun perin neulasta toivottiin apua hammaslääkärien tekemiin puudutuksiin, mutta keksintöä sovelletaan myös esimerkiksi leukemiaa sairastavien lasten selkäydinnäytteiden ottamisessa. Tarkasti kohteensa tunnistava neulankärki parantaa pistosten turvallisuutta ja vähentää kipua.

– Olen aina uskonut keksintöön ja tiennyt, että se menee tavalla tai toisella maaliin, Riitta sanoo.

Yksi urahaave kaatui – monta muuta toteutui

Rovaniemellä varttunut tyttö pyrki sinnikkäästi kohti unelma-ammattiaan. Määrätietoisuus on peritty vanhemmilta. Riitan äidin suku on Kittilästä, ja isän perhe oli Karjalan evakkoja.

– Olen Lapin karjalaisia, leppoisa ja sitkeä. En ollut koulussa kympin tyttö, mutta olin kiinnostunut oppimisesta ja kohtuullisen hyvä.

Riitta haaveili lääkärin tai eläinlääkärin ammatista, mutta pyrki kuitenkin ensin hammaslääketieteelliseen, koska sinne oli helpompi päästä.

– Minusta piti tulla eläinten hammaslääkäri, mutta se unelma kaatui, koska tulin allergiseksi kissoille.

Professorin titteliä edelsi melkoinen opiskeluputki. Ylioppilaaksi valmistumisen jälkeen Riitta on laskenut opiskelleensa yhteensä lähes kaksikymmentä vuotta.

Hän ei jäänyt hammaslääkäriksi, vaan jatkoi myös lääketieteen lisensiaatiksi. Lääkäriopintoja seurasivat tohtorin väitöskirja, erikoistuminen suu- ja leukakirurgian erikoishammaslääkäriksi sekä suu- ja leukakirurgian erikoislääkäriksi, dosentiksi, professoriksi… Nykyään hän on myös tekniikan kunniatohtori.

– Tarinan mukaan on kolme syytä pyrkiä dosentiksi tai professoriksi, ja ne ovat kesä-, heinä- ja elokuu, Riitta sanoo ja naurahtaa.

Todellisuudessa tutkijoiden lomat jäävät parhaimmillaankin lyhyiksi, sillä osa kesästä kuluu syksyn töitä valmistellessa ja apurahoja anoessa.

Ja jos rikastumista tavoittelee, tutkijanura on täysin väärä valinta. Kilpailu työpaikoista on kovaa, määräaikaisetkin virat ovat tiukassa ja tutkimuksille on hankalaa löytää rahoitusta.

– Minua on työntänyt eteenpäin kunnianhimo, uteliaisuus ja halu työskennellä hyvässä ryhmässä.

Riitta uskoo, että keksimistä edistää, jos työryhmässä on eri alojen asiantuntijoita. Toinen saattaa kiinnittää huomion ihan eri asiaan kuin itse.

– Nautin siitä, että saan tehdä töitä itseäni fiksumpien kanssa, ja olen oppinut avaamaan suuni, vaikka jokin huomio tuntuisikin tyhmältä. Sekä lasteni isä että nykyinen mieheni ovat diplomi-insinöörejä, joten olen aika hyvä tulkkaamaan asioita ja sanallistamaan tiedettä arkikielelle.

Mystinen hyväntekijä lahjoitti 1,5 miljoonaa

Ammatillisesti Riittaa ovat inspiroineet hammaslääkärit Pentti Pohto ja Helena Ranta, joiden kanssa hän teki ensimmäiset tiedejulkaisunsa. Eläinlääketieteellisessä korkeakoulussa professori Matti Mero puolestaan heitti haasteen: kuka keksisi käyttöä biohajoaville ruuveille leukojen alueella. Ja Riittahan keksi.

Vuonna 2004 innokas tutkija kutsuttiin Tampereelle perustamaan solu- ja kudosteknologiakeskus Regeaa. Aluksi ei ollut tiloja, henkilöstöä eikä rahoitusta, ja Riitta tiesi, että edessä olisi työläs apurahojen anominen ja rahoittajien etsintä.

Silloin tapahtui jotain, mitä voisi kutsua vaikka akateemiseksi lottovoitoksi. Yllätys antoi lähtölaukauksen myös älyneulan kehityshankkeelle.

Riitta sai puhelun pankinjohtajaksi itsensä esitelleeltä henkilöltä. Tämä kysyi, kuinka Riitan johtamalle tutkimusryhmälle voisi lahjoittaa rahaa.

– Ensin mietin, että onko tämä pilapuhelu, mitä tämä tarkoittaa.

Seuraavaksi soittaja kysyi tutkimuksen tarvitseman summan suuruutta.

– Takeltelin vähän, ja sanoin että 140 000 eurolla voitaisiin palkata väitöskirjatutkija.

Vähitellen Riitta ymmärsi, että totta se oli. Soittaja oli oikea pankinjohtaja, ja pankin asiakas, varakas henkilö oli todella kiinnostunut lahjoittamaan rahaa juuri Riitan tutkimukselle. Eikä summa olisi kuulemma ongelma, lahjoittaja oli valmis satsaamaan useampaankin väitöskirjatutkijaan.

Hyväntekijällä ei ollut mitään vaatimuksia. Hän halusi vain, että hänelle raportoidaan, mitä rahoilla tehdään ja kuinka tutkimus etenee. Sittemmin tämä tuntemattomana pysyttelevä tukija on lahjoittanut yhteensä jo noin 1,5 miljoonaa euroa.

– Hänen ansiostaan homma käynnistyi hienosti, ja kymmenisen vuotta myöhemmin Regeassa työskenteli opiskelijat mukaan lukien jo noin sata henkeä.

Nykyään Helsingin yliopistolla professorina työskentelevä Riitta on tavannut mystisen hyväntekijän. Hän on luvannut tälle, ettei paljasta lahjoittajan henkilöllisyyttä eikä taustaa tai edes motiiveja.

– Arvostan häntä ja hänen pyyteetöntä asennettaan. Olen onnellinen, että hänenlaisiaan ihmisiä on olemassa.

Pojan kuolema pysäytti: ”Asiat tulevat kohdalle silloin kun tulevat”

Työn ohella Riitan elämän tärkeimpiä asioita ovat olleet perhe ja lapset. Poika Sami syntyi vuonna 1993 ja tytär Sonja pari vuotta myöhemmin.

Samilla oli synnynnäinen sydänvika, ja hänelle tehtiin useita leikkauksia, mutta muuten Riitan äitiys oli tavallista työssäkäyvän vanhemman arkea.

– Varmasti olin vähän riittämätön äiti, en ollut aina tarpeeksi paikalla. Lasten isällä oli iso vastuu lasten kasvattamisessa, koska tein pitkiä päiviä ja olin paljon matkoilla. Mutta parhaani yritin, lapset ovat aina olleet tärkeintä elämässäni, hän pohtii.

Pariskunta erosi, kun lapset olivat teini-iässä.

Riitan suvussa ei ollut aiemmin ollut lääkäreitä, mutta hänen molemmat lapsensa päätyivät opiskelemaan lääketiedettä äitinsä jalanjäljissä.

Vuoden 2015 Riitta muistaa liiankin hyvin. Vielä syksyllä kaikki näytti olevan mallillaan. Alkuvuodesta hän oli tutustunut nykyiseen mieheensä, Jukkaan. Hän oli rakastunut, ja pariskunta suunnitteli yhteistä kaukomatkaa, joka oli tarkoitus tehdä vuoden vaihteessa. Oli kiinnostavia töitä, aikuiset lapset asuivat omillaan ja heidän opintonsa sujuivat hyvin.

Marraskuussa elämä kuitenkin pysähtyi.

– Oli ihan tavallinen päivä. Olin juuri aloittanut työni, kun tyttäreni soitti minulle ja kertoi järkyttävän uutisen. Sami oli menehtynyt äkillisesti.

Traagisen tapahtuman jälkeen Riitta jäi lyhyelle sairauslomalle, mutta palasi pian työhönsä. Hän halusi jatkaa arkeaan.

– En halunnut vatvoa asiaa, enkä puhua siitä loputtomiin. Suruun jumittuminen ei auta surevaa eikä läheisiä. Se ei edistä mitään.

Niinpä Riitta keskittyi työhön, kuten miettimään älyneulahankkeen rahoitusta ja kaupallisia mahdollisuuksia.

– Olen tieteentekijä, ja ymmärrän, että asiat pitää ottaa sellaisina kuin ne ovat. Asiat tulevat kohdalle silloin kun tulevat, ja joihinkin voi vaikuttaa, mutta kaikkeen ei.

Ehkä suurin opetus hänelle oli se, että elämää ei voi hallita, vaan kaikki voi muuttua nopeasti. Oivallus elämän rajallisuudesta antoi myös syyn elää entistä täydemmin.

– Tajusin, että en halua sitkun-elämää, vaan jos jotain tahtoo, unelmia kohti kannattaa suunnata heti. Koskaan ei voi tietää, mitä seuraavaksi tulee.

Pian pojan hautajaisten jälkeen Riitta meni miehensä kanssa naimisiin, ja vuodenvaihteessa he myös toteuttivat suunnittelemansa matkan Karibialle.­

– On tärkeää, että hyviäkin asioita­ tapahtuu. Elämä jatkuu.

”Elämässäni on kaikki nyt hirveän hyvin”

Nyt pojan kuolemasta on kulunut kuusi vuotta. Suru on edelleen läsnä, mutta se tuntuu jo kaukaisemmalta. Riitta on tavallaan selvinnyt.

– En osaa eritellä, mikä on auttanut ’selviämisessä’. Olen pärjännyt, kun on ollut pakko. Ihmiset ovat myös auttaneet, mies teki ruokaa ja ystävät houkuttelivat liikkeelle, hän muistelee.

Riitta on huomannut, että tärkeintä surevan kohtaamisessa eivät ole lohduttavat ja kauniit sanat, vaan se, että toinen ei pelkää lähestyä surevaa ihmistä. Että joku uskaltaa ja jaksaa olla läsnä menetyksen kokeneen elämässä.

– Elämässäni on kaikki nyt hirveän hyvin. Olen juuri muuttanut uuteen asuntoon. Minulla on sama rakastava aviomies, tytär ja ystävät sekä tietysti tutkimustyö.

Tänä vuonna Riitta täyttää 60, ja hän paljastaa jo miettineensä muutaman vuoden päässä häämöttäviä eläkepäiviään. Ainakin toistaiseksi hän suunnittelee jäävänsä aidosti eläkkeelle, vaikka tutkimustyö onkin hänelle tärkeää.

– Olen antanut itsestäni niin paljon työlle ja lääketieteelle, että olen ansainnut eläkepäivät. On paljon muitakin asioita, joita haluan tehdä.

Eläkepäiviä odotellessa professorilla on takuuvarma rentoutumiskeino, joka auttaa, vaikka se muistuttaakin hieman hänen alaansa, leukakirurgiaa. Hän kokoaa monituhatpalaisia palapelejä.

– Hankalan kasvojen murtuman korjaaminen on eräänlaista kokoamista sekin. On palkitsevaa, kun näkee työnsä tulokset.

Lue lisää:

• Ihmissuhteet

  Susannan tytär kuoli yllättäen 17-vuotiaana: "Lapsen kuolemasta ei selviydy, mutta sitä oppii sietämään"

• Julkkikset

  Seura: Kun Salla Paajanen menetti poikansa, hän sai somesta voimaa surutyöhön: ”Se lohdun määrä tuntui niin aidolta”

• Ihmiset

  Ullan 6-vuotias Benjamin-poika menehtyi samana keväänä, kun kuopus syntyi: ”En usko, että kaikella on tarkoitusta, mutta pienellä tytöllämme on"