Ihmiset ja suhteet

Mirkku toteutti äidin saattohoitoon viimeisen tapaamisen, jota ei tiennyt mahdolliseksi: ”Niinpä tulivat sairaalaan ja jättivät äidille hyvästit”

Saattohoito lievittää kärsimystä, kun kuolema vääjäämättä lähestyy vakavassa sairaudessa. Miten elämän loppuvaihe koskettaa kolmea – omaista, sairaanhoitajaa ja psykologia?

Teksti:
Tiina Suomalainen
Kuvat:
Riikka Hurri, Sampo Korhonen, Juha Sarkkinen

Taito kohdata ja kuunnella potilasta ja hänen läheisiään on sairaanhoitaja Minna Peaken mukaan olennainen osa palliatiivista ja saattohoitoa.

Saattohoito lievittää kärsimystä, kun kuolema vääjäämättä lähestyy vakavassa sairaudessa. Miten elämän loppuvaihe koskettaa kolmea – omaista, sairaanhoitajaa ja psykologia?

Minna Peake, 51, on asiantuntijasairaanhoitaja Siun soten palliatiivisella pol­­iklini­kalla Joensuussa. Parhaillaan hän on hanketyössä kehittämässä palliatiivista hoitoa.

Oma kiinnostukseni elämän loppuvaiheen hoitoon alkoi jo pian sairaanhoitajaksi valmistumiseni jälkeen, kun hoidin kirurgisella osastolla monia syöpää sairastavia. Oivalsin, miten tärkeää on osata kohdata potilas ja ymmärtää, että parantumaton sairaus tai kuoleman lähestyminen vaikuttavat ihmiseen kokonaisvaltaisesti – hänen minäkuvaansa, rooleihinsa, koko elämään.

Kun myöhemmin työskentelin Isossa-Britanniassa ja Uudessa-Seelannissa, näin, millaista palliatiivinen hoito voi parhaimmillaan olla. Vuodet Uudessa-Seelannissa jättivät minuun muutenkin pysyvän jäljen, sillä vuosien 2010–2011 maanjäristysten sarja alleviivasi ihmiselämän haurautta. Mikään muu ei ole varmaa kuin tämä hetki.

Kuolema on vaikea asia myös monelle lääkärille ja hoitajalle

Vaikka palliatiivista ja saattohoitoa on kehitetty Suomessa viime vuosina, paljon on vielä tehtävää. Meiltä esimerkiksi puuttuu edelleen palliatiivista ja saattohoitoa koskeva lainsäädäntö. Suositukset eivät riitä. Tämä asia pitää saada kuntoon, sillä hyvä elämän loppuvaiheen hoito on ihmisoikeuskysymys. Jokainen meistä ansaitsee tulla hyvin hoidetuksi ja kohdatuksi kuoleman lähestyessä.

Sairaanhoitaja Minna Peaken mukaan kuolema on vaikea asia myös monelle hoitajalle ja lääkärille.
Saattohoito ei ole luovuttamista. Sairaanhoitaja Minna Peaken mukaan kuolema on vaikea asia myös monelle hoitajalle ja lääkärille.

Yksi haaste on se, että palliatiivisen hoidon alkamista ei edelleenkään osata aina tunnistaa, vaikka Käypä hoito -suosituksessa on paljon sairauskohtaisia indikaattoreita.

Saattohoidon osalta omat hälytyskelloni alkavat soida, kun ihminen ei halua enää syödä eikä juoda ja on entistä väsyneempi, vaikka nukkuu paljon. Tämä kertoo usein sairauden etenemisestä ja saattohoitovaiheen alkamisesta.

Kyvyttömyyteen tunnistaa lähestyvä kuolema vaikuttaa myös ihmisten oletus lääketieteen kaikkivoipaisuudesta. Ja toki terveydenhuollon ammattilaiset haluavat tehdä kaikkensa ihmisen hoitamiseksi ja parantamiseksi. Kuolema on vaikea asia – myös monelle lääkärille ja hoitajalle.

Kun itse aloitin palliatiivisessa hoitotyössä, jouduin pohtimaan, mitä ajattelen kuolemasta henkilökohtaisella tasolla: mitä kuolema itselleni merkitsee, mikä siinä pelottaa ja miten käsittelen asioita. Ne eivät ole todellakaan mitään helppoja kahvipöytäkeskusteluja.

Saattohoito on elämänlaadun vaalimista

Hoitotahto, ennakoiva hoitosuunnitelma ja saattohoitolinjaus selkeyttävät tilannetta. Hoitotahdon tekeminen voi olla vaikea asia, mutta se kannattaa ehdottomasti laatia, sillä se auttaa toteuttamaan omaa itsemääräämisoikeutta ja saamaan omien arvojen mukaista hoitoa.

Saattohoitolinjaus ei ota mitään ihmisen elämästä pois vaan se auttaa keskittymään olennaiseen – kuten hoitamaan kipua, huonovointisuutta tai hengenahdistusta. Ajoissa tehty saattohoitolinjaus antaa myös potilaalle ja hänen läheisilleen aikaa sopeutua tulevaan ja käydä läpi keskeneräisiä asioita.

Lääkäreiden ja hoitajien peruskoulutukseen ja täydennyskoulutukseen tarvitaan lisää tietoa palliatiivisesta ja saattohoidosta. Ne eivät tarkoita luovuttamista vaan kärsimyksen lievittämistä ja elämänlaadun vaalimista.

Jos palliatiivinen hoito integroidaan sairauden hoitoon jo varhaisessa vaiheessa, se voi tutkimusten mukaan jopa pidentää ihmisen elinaikaa.”

”Olin huojentunut, kun äiti sai olla asiantuntevassa hoidossa”

Oululaisen Mirkku Valkolan, 53, äiti kuoli 72-vuotiaana syöpään vuosi sitten. Äiti oli palliatiivisessa hoidossa diagnoosistaan lähtien.

Kun äiti sai syöpädiagnoosin lokakuussa 2021, syöpä oli levinnyt laajalle. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Oulun yliopistollisen sairaalan palliatiivisella poliklinikalla empaattinen lääkäri ja sairaanhoitajat selittivät meille tilanteen.

Parantavaa hoitoa ei enää ollut, mutta he sanoivat tekevänsä kaiken mahdollisen, ettei äidin tarvitsisi kärsiä kivusta tai muista oireista ja että hänen loppuajastaan tulisi mahdollisimman hyvä. Samalla äidille tehtiin hoitosuunnitelma.

Mirkku Valkola sai saatella ja hyvästellä äitinsä rauhassa. Saattohoidosta jäi hyvä mieli.
Mirkku Valkola sai saatella ja hyvästellä äitinsä rauhassa. Saattohoito jätti hyvän mielen.

Äidin oma äiti oli maannut elämänsä kaksi viimeistä vuotta sairaalassa, ja tämän kohtalon äiti halusi välttää. Siksi järjestin siskoni kanssa äidille kotihoidon ja kotisairaanhoidon. Lisäksi saimme äidin mökkikuntaan kotisairaanhoidon maksusitoumuksen huhti-toukokuun vaihteeseen. Sain viettää äidin kanssa vapun hänelle niin rakkaalla mökillä.

Minkään palvelun saaminen ei ollut itsestään selvää, vaan oli oltava aktiivinen ja osattava pyytää. Jos äiti olisi ollut yksin, hän olisi odottanut auktoriteettiuskoisena sitä, että kaikki tieto tulee lääkäriltä. Sanoin hänelle, ettei se niin mene, vaan palveluiden ääreen on löydettävä itse.

Mirkku rytmitti työnsä niin, että pystyi olla äitinsä rinnalla

Tilanteen hyväksyminen oli äidille vaikeaa, ja siihen meni aikaa. Minä en uskonut ihmeparantumiseen, kun näin ultraäänikuvat. Kuusi vuotta aiemmin miesystäväni oli kuollut syöpään, joten osasin ennakoida tulevaa. Hyväksyin elämän rajallisuuden ja suhtauduin tilanteeseen hyvin pragmaattisesti.

Suoranaista keskusteluapua äidille ei tarjottu, mutta kävimme muutamaankin otteeseen palliatiivisen poliklinikan sairaanhoitajan vastaanotolla. Tiedän äidin keskustelleen myös kotisairaanhoitajien kanssa lähestyvän kuoleman hyväksymisestä.

Pystyin onneksi rytmittämään työni niin, että sain käytettyä äitiä päiväsairaalassa tutkimuksissa ja tehtyä myös jonkin verran etätöitä hänen luonaan.

Huhtikuussa äiti joutui viettämään sairaalassa parisen viikkoa voinnin heikennyttyä. Hän vahvistui ja pääsi palaamaan vielä kotiin. Mutta reilu kuukausi tämän jälkeen kotisairaalan sairaanhoitaja sanoi minulle, että lopullinen romahdus saattaa tulla piankin. Niinhän siinä kävi.

Asiantunteva saattohoito huojensi mieltä

Äidille oli varattu osastopaikka – rauhallinen yksityishuone – palliatiiviselta ja saattohoito-osastolta, jonne hän siirtyi, kun hänen vointinsa meni entistä heikommaksi. Hän ei pystynyt enää oikein syömään mitään. Kipupumppukaan ei auttanut, joten hän sai kipulääkettä nenäsuihkeella. Oli selvää, että saattohoito oli alkamassa. Olin huojentunut, kun äiti sai olla asiantuntevassa hoidossa.

Kun olin äidin luona osastolla, soitin hänelle koirieni haukkuterveiset, jotka olin nauhoittanut kännykällä. Haukun kuulleessaan äiti havahtui horroksesta ja ponkaisi ylös istumaan. Hoitaja sanoi minulle, että tiedätkö – ne koirat voivat tulla tänne osastolle.

Niinpä novascotiannoutajani tulivat sairaalaan ja jättivät äidille hyvästit sairaalasängyn äärellä.

Ei siinä vaiheessa ollut enää sanoja. Silitin äidin poskia ja hiuksia ja soitin hänelle Youtubesta panhuilumusiikkia, sillä siitä hän piti. Kun Gheorghe Zamfirin Lonely Shepherd loppui, äiti otti viimeisen henkäyksensä.”

Mirkku Valkola sai saatella ja hyvästellä äitinsä rauhassa. Saattohoidosta jäi hyvä mieli.
Myös psykologi Mirkku Valkola sai saatella ja hyvästellä äitinsä rauhassa. Saattohoidosta jäi hyvä mieli.

”Ei kukaan pysty loihtimaan keinoa, joka veisi ahdistuksen täysin pois”

Psykologi Miranda Koskinen, 29, työskentelee HUS syöpäkeskuksen psykososiaalisen tuen yksikössä ja kehittää vakavasti sairastuneiden ja palliatiivisten potilaiden psykososiaalista tukea myös kansallisella tasolla.

Kun kuolema on ovella, ihminen tarvitsee kokonaisvaltaista tukea. Se tarkoittaa sitä, että ei hoideta vain fyysisiä oireita, kuten kipua, vaan myös mieltä.

Psykososiaalisen tuen antaminen on kaikkien niiden ammattilaisten vastuulla, jotka ovat jollakin tavalla mukana potilaan hoidossa – se ei kuulu vain sairaalapastoreille, psykiatrisille sairaanhoitajille tai psykologeille.

Meillä hoitoalan ammattilaisilla on kyllä halu auttaa, mutta emme ehkä ihan aina ymmärrä, mitä se apu voisi olla. Ei se vaadi mitään sen ihmeellisempää kuin mukana elämistä, tunteiden sietämistä, hoitavaa koskettamista, arvokasta kohtelua ja turvallisuuden luomista. Ei tarvita mitään kikkakolmosia tai erityisiä psykologisia menetelmiä.

Lähestyvä kuolema herättää epävarmuutta

Sairaalamaailmassa keho ja mieli nähdään usein toisistaan irrallisina ja unohdetaan, että ihminen on biopsykososiaalinen kokonaisuus. Tämä johtaa helposti siihen, että kuolemaakin käsitellään vain lääketieteen näkökulmasta sen sijaan, että siihen suhtauduttaisiin kokonaisvaltaisesti ja sallivasti huomioiden myös tunteet ja reaktiot.

Terveydenhuollon ammattilaisten voi olla vaikea kohdata kuolemaa monestakin syystä. Taustalla voi olla kiire ja resurssien puute tai se, ettei tunnisteta palliatiivisia ja saattohoitopotilaita aivan omana, erityisenä potilasryhmänään.

Hyvin toteutuneessa palliatiivisessa hoidossa on osattu ennakoida myös saattohoitovaihetta ja valmistautua siihen riittävästi. Lähestyvä kuolema herättää potilaassa ja läheisissä usein epävarmuutta, joten kaikki tieto ja suunnitelmallisuus rauhoittavat. Valitettavasti usein käy niin, että asioista kerrotaan ja niihin reagoidaan sitä mukaan, kun potilaan vointi huononee. Tämä on ymmärrettävästi usein hyvin ahdistavaa potilaalle ja hänen läheisilleen.

Kuoleva ihminen voi kokea olevansa valmis

Kuoleva ihminen voi olla rauhallinen ja kokea olevansa valmis lähtemään. Toisinaan tilanne voi taas herättää hätäännystä ja epävarmuutta. Myös kaikki nämä reaktiot voivat olla läsnä ja vaihdella eri vaiheissa.

Ei kukaan pysty loihtimaan keinoa, joka veisi ahdistuksen täysin pois. Mutta läsnäolo, keskusteleminen ja tunteiden jakaminen voivat helpottaa oloa. Toisia voi helpottaa keskittyminen muihin asioihin, kuten lukemiseen, kirjoittamiseen, käsitöihin tai musiikkiin.

Toisinaan kuoleman lähestyessä mieleen nousevat elämän merkityksellisyyteen liittyvät kysymykset ja ajatukset. Potilas voi pohtia omaa elämäänsä, ihmissuhteitaan ja esimerkiksi hengellisyyttään tai elämän tarkoitusta. Usein keskustelussa käsitellään myös luopumista itselle tärkeistä asioista ja surraan tulevia tapahtumia, joihin ei enää pääse paikalle.

Kuolemaa ei voi hallita

Usein sanotaan, että kuolema on tabu. Mielestäni se ei ole sitä, puhutaanhan siitä paljonkin. Käsittämätön se kuitenkin on ja on aina ollut.

Nykyään kuoleman tekee vielä käsittämättömämmäksi ja etäisemmäksi kulttuurimme, jossa rationaalisuus ja egokeskeinen maailmankuva ovat nostaneet yksilön ja minuuden elämän keskipisteeksi. Tällöin mitään itseä suurempaa ei ole eikä saa olla. Lisäksi meillä on illuusio siitä, että voimme hallita kaikkea – mutta eihän kuolemaa voi hallita.

Kuolema ei mahdu järkiperäisen käsittelyn piiriin eikä sitä voi eikä tarvitse ymmärtää. Tässä on mielestäni myös sen lohdullisuus.”

X