Ihmissuhteet

Sanni Isometsästä tuli leski vain 34-vuotiaana, kun hänen miehensä sai flunssan ja kuoli: ”Tällaistakin voi elämä olla”

Sanni Isometsän 38-vuotias mies sai tavallisen flunssan ja menehtyi. Sannin isä oli melkein saman ikäinen menehtyessään. Silti hän on monesta asiasta kiitollinen.

Teksti:
Tyyne Pennanen
Kuvat:
Suvi Elo

Sureminen ei ole pikajuoksua. Se ei ole suoritus. Nuorena leskeksi jäänyt Sanni Isometsä tietää sen.

Sanni Isometsän 38-vuotias mies sai tavallisen flunssan ja menehtyi. Sannin isä oli melkein saman ikäinen menehtyessään. Silti hän on monesta asiasta kiitollinen.

Joonas oli ollut viettämässä viikonloppua kaverinsa mökillä. Kun hän palasi kotiin, hän valitti flunssaa.

”Miesflunssa”, Sanni Isometsä, nyt 35, ajatteli puolihuvittuneena. Entisenä kätilönä ja teho-osaston sairaanhoitajana hän ei vähästä hätkähtänyt.

Kun Joonaksen kuume nousi usean päivän ajaksi 39 asteeseen, Sanni huolestui. Hän kehotti miestään käymään terveyskeskuksessa. Lääkäri neuvoi lepäämään. Parin päivän jälkeen Joonaksen vointi koheni. Hän haki Eemilin tarhasta ja potki tämän kanssa pihalla palloa, vaikka olikin voipunut. Illalla hän ja Sanni katsoivat Netflixiä.

Sydän pysähtyi

Seuraavana yönä Sanni heräsi siihen, että vieressä nukkunut Joonas korahti ja alkoi kouristella. Sanni piti kiinni Joonaksesta, jotta tämä ei teloisi itseään ja siirsi kohtauksen jälkeen miehen kylkiasentoon. Mutta kun hänen olisi pitänyt soittaa ambulanssi, päässä löi tyhjää. Hän tuijotti puhelinta eikä ymmärtänyt, miten se toimii. Tuntui, että minuutit raksuttivat. 5-vuotias Eemil oli herännyt ja seisoi oviaukossa.

”Äiti, soita”, hän parahti.

Vaikka ensihoitajat yrittivät herätellä Joonasta, tämä pysyi tajuttomana, katse tyhjänä. Sanni alkoi pelätä pahinta mutta sujautti kuitenkin Joonaksen mukaan tämän puhelimen. Mies soittaisi, kun olisi taas kunnossa.

Joonas ei enää tullut tajuihinsa. Häntä hoidettiin sairaalassa kaksi viikkoa, kunnes elokuun 23. päivänä vuonna 2019 Sanni kirjoitti ystäviensä Whatsapp-ryhmään. Sanat ja pisteet putosivat ruudulle kuin kivet.

”Joonas kuoli. Sydän pysähtyi.”

Miten voi urheilullinen 38-vuotias mies kuolla tavalliseen flunssaan? Joonaksen kuolinsyy ei koskaan selvinnyt varmuudella, mutta lääkärit epäilivät, että tavallinen flunssavirus oli päässyt aivoihin, aiheuttanut aivokuumeen ja hyvin harvinaisen autoimmuunireaktion. Tapaus on niin harvinainen, että lääkäri luonnehti sen olevan ”yksi miljoonasta”.

”Joonakselle perhe tuli aina ensimmäisenä”

Joonas ja Sanni olivat tavanneet Turussa kahdeksan vuotta aiemmin. Joonas oli elokuvakäsikirjoittaja ja ohjaaja, sairaanhoitajana työskennellyt Sanni luki maailmanpolitiikan pääsykokeisiin Turun yliopistoon. Sinne hän pääsikin, vaikka oli niin rakastunut, ettei lukemisesta meinannut tulla mitään.

Luonteeltaan Joonas oli rauhallinen, Sanni puolestaan puhelias ja ulospäin suuntautunut. He täydensivät hyvin toisiaan. Joonaksesta tuli paitsi rakastettu myös ystävä, jolle Sanni pystyi puhumaan mistä vain.

He muuttivat töiden perässä Helsinkiin, ja kolme vuotta ensitapaamisen jälkeen syntyi Eemil. Heistä hitsautui tiivis kolmikko.

– Joonakselle perhe tuli aina ensimmäisenä, kun taas minä saatoin olla itsekkäämpi ja tehdä paljon töitä tai mennä harrastuksiin.

Eemil oli isän poika. Sanni seurasi heitä ihaillen, joskus vähän haikeanakin.

– Eemil saattoi sanoa, että äiti älä tule tähän, isä osaa leikkiä paljon paremmin.

Viimeisenä kesänään he pitivät yhteisen loman, kuusi viikkoa. Joonas oli toivonut jo pitkään toista lasta, mutta Sanni oli siihen asti empinyt. Pikkulapsivuodet olivat olleet kiireisiä, ja hän haaveili työkomennuksesta ulkomaille, vaikka Afrikkaan YK:n tehtäviin. Kesällä Sanni kuitenkin päätti, että perhe menisi etusijalle. Hän varasi ajan kierukan poistamista varten.

Keskikesällä he menivät Joonaksen ystävän häihin. Häissä Joonas kavereineen alkoi suunnitella yhteistä roolipeliviikonloppua. He eivät olleet pelanneet aikoihin. ”Menkää”, Sannikin kannusti.

Juuri tuona viikonloppuna Joonas sairastui. Ja samana päivänä, kun Joonas kävi valittamassa huonoa oloaan terveyskeskuksessa, Sanni kävi samassa keskuksessa poistattamassa kierukkansa.

– Jälkikäteen olen kuitenkin ollut onnellinen siitä, että Joonas ehti tietää, että minäkin haluan toisen lapsen.

Suru loi Sannin ympärille yksinäisyyden kehän

Elokuu vaihtui syyskuuksi. Sanni oli kuin unissakävelijä. Ystävä muutti kodin alakertaan kahdeksi viikoksi ja piti huolta Sannista ja Eemilistä. Joonas tuhkattiin. Syyskuu vaihtui lokakuuksi. Äiti, Joonaksen vanhemmat ja ystävät tukivat. Kaverit toivat pizzaa.

Silti suru loi yksinäisyyden kehän, jonka läpi kukaan ei päässyt. Joonas olisi päässyt, mutta häntä ei enää ollut. Välillä Sanni veti lenkkarit jalkaan ja lähti juoksemaan. Hän juoksi pitkin Paloheinän metsiä niin lujaa kuin pystyi, ja itki.

Sinä syksynä ruska näytti erityisen kauniilta. ”Olen elossa. Eemil on elossa”, hän ajatteli ja yllättyi itsekin palavaa elämänhaluaan.

Iltaisin hän käpertyi Eemilin kanssa sängylle, ja he luettelivat heille rakkaiden ihmisten nimiä. Kyllä, heillä oli edelleen monta syytä olla kiitollisia.

Sanni Isometsä oven edessä.
– Jotain olen tehnyt elämässäni oikein, kun niin moni ihminen tuli auttamaan minua, Sanni sanoo.

Sanni teki töitä. Viikko Joonaksen kuoleman jälkeen hän oli palannut työpaikalleen. Hän työskenteli sosiaali- ja terveysalalla koulutuspäällikkönä ja veti 200 henkilön seminaarin. Se tuntui hyvältä. Hän pärjäsi, osasi olla mukava ihmisille ja hallitsi tilanteen. Hän oli aina ollut muutakin kuin puoliso ja äiti, ja nyt työidentiteetistä oli valtavasti apua.

Sanni hoiti perunkirjoituksen ja möi itse paritalon puolikkaan. Kevättalvella hän järjesti muuton takaisin Turkuun, jossa isovanhemmat ja moni vanha ystävä asui.

– Myöhemmin tajusin, että elämään takertumisessani ja asioiden järjestelemisessä oli jotakin vähän paniikinomaista, maanista. Takerruin niin kovasti kiinni siihen, mitä minulla oli jäljellä. Eemiliin. Työhöni. En halunnut menettää sitä, mikä oli jäänyt jäljelle. Väsymys tuli myöhemmin.

Sanni oli ajatellut, että Turussa alkaisi toipuminen ja uuden identiteetin rakentaminen. Hän näkisi ystä­viään, kävisi kahviloissa ja leffateattereissa.

Sitten alkoi koronapandemia.

– Se tuntui siltä, että universumi vittuilee. Aloin ihan oikeasti pelätä, että me kaikki kuolemme flunssaan.

Kevät oli todella vaikea. Mutta hän etsi itselleen uuden työn, jota saattoi tehdä Turusta käsin. Kesällä hän teki mökillä etätöitä ja vain oli. Alkoi helpottaa.

Kuolema pyyhki unelmat pois

Sureminen ei ole pikajuoksua. Se ei ole suoritus. Eikä se ole prosessi, jonka jälkeen surua ei enää ole. Sanni tiesi tämän entuudestaan. Hänen isänsä kuoli yllättäen 34-vuotiaana, kun Sanni ja hänen kaksosveljensä olivat 9-vuotiaita. Sen jälkeen isästä puhuttiin enää vain muutaman kerran.

– Uskon, että isän kuolema on ollut todella vaikea aihe äidilleni.

Sanni alkoi käsitellä asiaa vasta aikuisena, tavattuaan Joonaksen. Suhde joutui aluksi koetukselle, koska hän kärsi hylätyksi tulemisen pelosta ja koki vahvasti, ettei mikään ole pysyvää. Epämääräinen pahan olon möykky, jota Sanni oli kantanut lapsesta lähtien, alkoi saada sanoja, ja Joonas kuunteli. Sannilla ei ollut isää, ei ollut koskaan oikein ollutkaan. Isä oli ollut poissaoleva koko hänen lapsuutensa ajan. Se oli surullista. Sanni alkoi saada kiinni melankolisemmasta puolestaan.

Nuorena hänelle oli saattanut joskus tulla inhottava olo, jos kaverilla oli ihana isä. Aikuisena hän ymmärsi, että tunne oli kateutta.

– Aikuisenakin saatoin kadehtia, jos jollakulla oli isä, joka kannusti ja tsemppasi, tai saattoi alttarille. Mutta annoin itselleni luvan ollakin vähän kateellinen ja katkera. En kuitenkaan enää jäänyt kateuteen kiinni, koska ymmärsin, mistä siinä oli kyse.

Jotkut ovat sanoneet, että onpa kamalaa, että Sanni on joutunut kokemaan ensin isänsä, sitten miehensä ennenaikaiset kuolemat. Sanni puolestaan ajattelee, että myös muut kokevat kamalia asioita ja selviytyvät niistä.

– Mikäs minulla on jutella ja juoda teetä tässä keittiöni pöydän ääressä, kun olen turvassa. Pian Joonaksen kuoleman jälkeen luin Elina Hirvosen irakilaisista pakolaisista kertovan romaanin Punainen myrsky, ja se pani asioita sopivasti perspektiiviin. Tässä maailmassa moni kokee kamalampiakin asioita kuin minä.

Joskus hän tapaa ihmisiä, jotka kokevat pystyvänsä kaikkeen. Usein nämä ovat ihmisiä, jotka eivät ole menettäneet ketään. Hyvä niin, kunhan he muistaisivat olla kiitollisia hyvästä tuuristaan ja empaattisia niitä kohtaan, jotka eivät ole olleet yhtä onnekkaita, Sanni ajattelee.

– Ärsyttää, kun jotkut luulevat olevansa oman onnensa seppiä. Omaan asenteeseensa voi vaikuttaa, mutta ei siihen, millaiseen perheeseen syntyy tai kuoleeko läheinen.

Sanni ei pidä uhriajattelusta, ja hän karsastaa huikeita selviytymistarinoita. Hän ajattelee, että suru ja vastoinkäymiset kuuluvat elämään.

– Tällaistakin elämä voi olla.

Sanni Isometsä kävelee kadulla.
Ensimmäinen vuosi oli vaikein. Sen aikana piti kokea merkki- ja juhlapäivät ensimmäisen kerran ilman Joonasta.

Joonaksen kuoleman jälkeen Sannin tulevaisuus pyyhkiytyi pois, unelmat katosivat. Ulkomaan komennus tuntuu tässä elämäntilanteessa epärealistiselta. Kaverit saavat lisää lapsia, mutta Eemil saattaa jäädä hänen ainokaisekseen. Viime syksynä hän vielä purskahti itkuun, kun hyvä ystävä kertoi olevansa raskaana. Enää kavereiden raskausuutiset eivät kuitenkaan kirpaise yhtä paljon.

Kun Sanni ja Eemil muuttivat Turkuun, Sanni pelkäsi, että poika jäisi yksin. Avoin ja luottavainen poika löysi kuitenkin nopeasti kavereita. Sannin ja Eemilin kodissa ei ole kuvia Joonaksesta, eivätkä he polta tälle kynttilöitä. Mutta he puhuvat hänestä lähes päivittäin, katsovat valokuvia ja hänen vanhoja esineitään. Joonaksen vanha kukkaro on mukana leikeissä, ja Eemil vei isänsä kuvan ensimmäisille kaveritreffeilleen.

Sanni ei halua vaieta kuolemasta eikä Joonaksesta. Perheneuvolassakin sanottiin, että on parempi, että läheiset käyvät lapsen kanssa läpi isän kuolemaa. He vinkkasivat myös kirjoista, joissa kuolemaa käsitellään lapsentasoisesti.

Se, että myös Eemil menetti isänsä, on ollut Sannin elämän kipein kokemus. Hän kuitenkin lohduttautuu sillä, että Joonas ehti olla viisi vuotta hyvä, läsnä oleva isä. Silti hän miettii, mitä Eemil tulee isästään muistamaan.

Viime maaliskuussa Sanni kirjoitti Instagramiin:

”Nyt ollaan jo 1,5 vuotta totuteltu ajatukseen, että Joonasta ei enää ole. On absurdia, että elämä vain raivoisasti puskee eteenpäin, päivät vaihtuvat ja uusia muistoja syntyy. Ei silti ole päivääkään, etteikö Joonas olisi mielessä. Ei enää niin raastavan lohduttomasti. Useammin jo lempeästi ohikiitävissä hetkissä. Jossain puujalkavitsissä. Elokuvassa, josta ehdottomasti haluaisi puhua. Eemilissä totta kai. Oikeastaan se, että meidät rakkaudella muistetaan on ainoa mitä meistä tänne jää. Ja kyllähän me muistetaan.”

Suru voi olla suuri ikään katsomatta

Iltaisin Sanni käy yksin nukkumaan. Siihen on vaikea tottua, kun on kymmenen vuotta nukkunut toisen vieressä. Fyysinen ikävä, toisen ihon kosketuksen kaipuu, tuntui erityisen kovalta koronavuoden aikana, kun ei saanut koskea ketään muuta kuin omaa lastaan. Ensimmäisen vuoden Sanni ja Eemil nukkuivatkin vierekkäin, hakien läheisyyttä ja turvaa toisistaan.

– Toivoisin, että ihmiset osaisivat olla kiitollisia siitä, jos vieressä on toinen ihminen.

Sanni Isometsä istuu lukemassa.
Harry Potterit ovat Eemilin lempikirjoja. Innostus fantasiakirjallisuuteen on isältä perittyä.

Viime juhannuksena sukulaispariskunnat kokoontuivat illalla kokon ympärille. Vuosi aiemmin hän oli ollut siinä Joonaksen kanssa. Nojannut kainalossa, siemaillut siideriä. Nyt Sanni jäi mökkiin ja piti lapsille diskon.

Sanni on nuori leski, mutta leskien vertaistukiryhmässä hän on huomannut, että suru voi olla suuri ikään katsomatta. Vanhemmalla leskellä voi olla jopa vaikeampaa, koska on odotettu yhteistä eläkeikää, ja yhtäkkiä onkin ihan yksin. Voi tulla ajatus, että ei ehkä enää löydä ketään. Eikä Sanni ole maailman ainoa yksinäinen. On eronneita. On heitä, jotka eivät ole koskaan löytäneet rakkautta.

Vertaistukiryhmässä on keskusteltu siitä, milloin lesken on soveliasta alkaa uudelleen seurustella.

– Haluaisin ajatella, että heti kun itsestä tuntuu siltä.

Kaiken muutoksen keskellä suhdekuvioiden pohdinta ei ole ollut etusijalla. Hän miettii, onko edes mahdollista löytää toista yhtä suurta rakkautta.

– Liiallinen vertailu ei ehkä ole paras lähtökohta uudelle suhteelle, hän hymähtää.

Tulevaisuuden haaveet ovat vielä pieniä, ja yksi niistä toteutuikin muutama viikko sitten, kun hän pääsi Helsinkiin viikonlopuksi ja kävi Ateneumissa katsomassa Ilja Repinin näyttelyn. Sanni toivoo myös pääsevänsä säännöllisesti joogatunneille, mutta toistaiseksi hän vain lenkkeilee. Hänellä on tapana juosta ilman sykemittaria, nopeita sprinttejä, ilman tavoitteita. Hän on kiitollinen siitä, että pystyy juoksemaan niin kovaa. Ja hänen sydämensä, se lyö.

X