Shital Niemi vietti yli 10 vuotta intialaisessa lastenkodissa ennen adoptiotaan: ”Uskoin, että joku perhe vielä joskus haluaisi minut”

Teini-ikäisten adoptiot ovat harvinaisia, mutta Shital Niemen hartain toive toteutui, kun hänet adoptoitiin Intiasta Suomeen 15-vuotiaana: ”Vanhempieni ansiosta sain kokea vapauden.”

Kahdeksan vuotta sitten 15-vuotias Shital Niemi seisoi liikennevaloissa Vantaalla ja hämmästeli näkemäänsä. Vain yksi auto ajoi samaan aikaan liikennevaloihin, muita jalankulkijoita ei näkynyt missään. Hän painoi liikennevalojen nappia ja valo vaihtui vihreäksi, tuosta noin vain.

Toista oli ollut Shitalin entisessä kotikaupungissa, 12 miljoonan asukkaan Mumbaissa, jossa tien ylittäminen ja lehmien, ihmisten ja autojen välistä puikkelehtiminen kesti pienen ikuisuuden.

Uutta oli sekin, että Shital oli viimein vapaa kulkemaan. Yli 10 vuotta mumbailaisessa lastenkodissa viettänyt ja sen tiukkoja sääntöjä noudattanut tyttö oli pitkän odotuksen jälkeen saanut oman perheen: isän, äidin ja pikkuveljen. Uusi koti oli nyt Suomessa, vantaalaisessa rivitaloasunnossa.

Shital Niemi: ”Uskoin, että joku perhe vielä joskus haluaisi minut”

15-vuotiaana uuden kodin saanut Shital kuuluu harvalukuiseen joukkoon, sillä suurin osa, yli 60 prosenttia, ulkomailta Suomeen adoptoitavista lapsista on alle viisivuotiaita. Kouluiän saavuttaneita on joukossa vain muutama.

Lastenkotivuosinaan Shital ehti osallistua monien nuorempien lasten läksiäisjuhliin.

– Iloitsin heidän puolestaan, vaikka samalla mietinkin, milloin olisi oma vuoroni. En kuitenkaan koskaan luopunut toivosta. Uskoin, että joku perhe vielä joskus haluaisi minut, Shital, 23, sanoo nyt istuessaan sen samaisen vantaalaisen rivitaloasunnon keittiössä.

Shital tietää joutuneensa lastenkotiin neljävuotiaa­na. Sitä edeltäneistä tapahtumista hänellä on vain hataria muistoja. Hän muistaa biologisen isänsä ja sen, että yhtäkkiä tämä sairastui ja kuoli. Sisaruksiakin oli, mutta äitiään Shital ei muista. Isän kuoltua poliisit tulivat ja veivät Shitalin mukanaan. He sanoivat, että sukulaiset tulisivat hakemaan häntä. Shital odotti poliisien luona monta päivää, mutta kukaan ei tullut. Sitten hänet vietiin lastenkotiin.

Neljä vuotta kului, eikä kukaan kysynyt pienen tytön perään. Kahdeksanvuotiaa­na hänet siirrettiin toiseen lastenkotiin odottamaan adoptiota.

– Intiassa perheet haluavat adoptoida lapset mieluiten vauvoina. Kun olin kahdeksan, eräs intialainen perhe oli aikeissa adoptoida minut. He kuitenkin perääntyivät adoptios­ta viime hetkellä ikäni vuoksi. Sen jälkeen minulle päätettiin ryhtyä etsimään perhettä Intian ulkopuolelta, Shital kertoo.

Suomessa odottivat vieraat vanhemmat, mutta tuttu veli

Kun Shital oli 13, hän tapasi tulevat vanhempansa Elise Viitasen ja Juha Pekka Niemen ensimmäistä kertaa. Vantaalainen pariskunta oli saapunut mumbailaiseen lastenkotiin hakemaan adoptoimansa Aman-pojan kotiin. Pian matkan jälkeen pari ryhtyi selvittämään, voisivatko he adoptoida myös Shitalin. Kesti kaksi ja puoli vuotta ennen kuin Elise ja Juha Pekka saattoivat lentää hakemaan tytön luokseen.

– Minun kohdallani adoptioprosessi oli helppo, sillä paperini olivat olleet valmiina jo vuosien ajan. Mutta Suomessa vanhempani kävivät läpi normaalin prosessin kaikkine vaiheineen.

Shital ei koskaan unohda hetkeä, jolloin sai tietää, että hänet on adoptoitu. Lastenhoitajat kruunasivat tilanteen tarjoa­malla leivoksia, sillä Intias­sa on tapana, että hyviä uutisia juhlistetaan makealla syötävällä.

– Olin niin onnellinen, kun sain tietää, että minulle on löytynyt perhe. Olin pienestä asti seurannut vierestä, kun lapsia adoptoitiin, ja he lähtivät vanhempiensa kanssa lastenkodista. Vihdoin se olin minä, Shital sanoo.

Erityisen hienolta hänestä tuntui se, että hän pääsi samaan perheeseen Amanin kanssa.

– Olin hoitanut Amania lastenkodissa, kun hän oli pieni. Meillä oli sisarellinen suhde riitoineen kaikkineen jo silloin, joten oli luontevaa, että hänestä tuli veljeni. Tuntui helpottavalta, että tunsin yhden ihmisen perheestäni jo etukäteen.

Ennen Intiaan tuloaan Elise ja Juha Pekka lähettivät Shitalille valokuva-albumin, jossa oli kuvia perheestä ja sukulaisista, kesämökistä ja Suomen lumisesta talvesta. Kuvien avulla Shital saattoi tutustua tulevaan perheeseensä ja nähdä, millainen elämä häntä odotti Suomessa.

Valmistautuessaan tapaamaan vanhempiaan Shital valitsi ylleen kauneimmat vaatteensa. Sitten hän laskeutui jännityksen vallassa portaat huoneestaan lastenkodin toimistoon, jossa Elise ja Juha Pekka odottivat häntä. Jännitys hellitti nopeasti, sillä tapaaminen oli lämminhenkinen. Halauksia vaihdettiin jo ennen sanoja.

– He halasivat minua kuin olisin ollut heidän oma lapsensa. Tunsin heti heidän lämpönsä ja rakkautensa. Se oli juuri sitä, mitä olin tarvinnut ja kaivannut.

Shital vietti vanhempiensa kanssa useamman päivän Mumbaissa. He kiertelivät kaupungilla, söivät ravintoloissa ja tutustuivat toisiinsa. Vanhemmat antoivat Shitalin ostaa kaupasta mitä hän toivoi. Se tuntui vähään tottuneesta tytöstä uskomattomalta.

– Lastenkodissa lapsia oli niin paljon, ettei kaikille voitu millään antaa asioita, joita he toivoivat. Mutta tuolloin valitsin kaupasta kauniin intialaisen asun ja sandaalit.

Lue myös: Rauhanvälityksen erityisedustaja Jutta Urpilainen: ”Äitiys on tehnyt minusta herkemmän”

”Lastenkodissa kaipasin kipeästi vapautta”

Läksiäisjuhlissa tunnelma oli haikea. Shital oli ollut lastenkodissa niin pitkään, että hoitajista ja lapsista oli tullut hänen perheensä. Hän oli monia lapsia vanhempi, joten häntä kutsuttiin isosiskoksi.

– Vaikka lastenkodista lähteminen oli haikeaa, olin ikionnellinen siitä, että vihdoin juhlittiin minun lähtöäni. Lastenhoitajat olivat surullisia, koska he olivat ehtineet kiintyä minuun kovasti. He muistuttivat, että nyt olisin vapaa tekemään, mitä haluaisin. Voisin opiskella, elää itsenäisenä ja vapaana ihmisenä.

Juuri vapautta Shital oli lastenkodissa asuessaan kipeästi kaivannut. Elämä oli ollut turvallista, mutta tarkkaan säädeltyä. Hoitajat veivät lapset aamulla kouluun ja hakivat iltapäivällä takaisin, ja loppupäivä vietettiin lastenkodin seinien sisäpuolella. Joskus harvoin lapset pääsivät lastenkodin tukijoiden järjestämälle piknikille.

– Teini-ikäisenä aloin todella kaivata itsenäisyyttä. En voinut liikkua vapaasti ja tavata ystäviäni, kyläillä heidän luonaan tai käydä yhdessä kahvilla. Onneksi kaverit saattoivat välillä vierailla luonani lastenkodissa.

Suomen rauhallisuus ja siisteys tekivät vaikutuksen

Elokuussa 2013 Shital lensi vanhempiensa kanssa Suomeen. Isojen asioiden – uuden kotimaan ja perheen – rinnalla jännitystä aiheutti myös ensimmäinen lentomatka.

– Olin aina miettinyt, miltä lentäminen mahtaisi tuntua, mutta siinähän ei tehty muuta kuin istuttiin tuntikausia paikallaan. Se oli itse asiassa aika tylsää puuhaa, Shital muistelee.

Vasta uuteen kotimaahan saavuttuaan hän tajusi, miten erilainen Suomi oli verrattuna Intiaan.

– Oli ihmeellistä, miten siistiä ja rauhallista kaikkialla oli. Kaduilla ei nukkunut koiria tai kulkenut lehmiä, kuten Intiassa joka puolella.

Shital aloitti koulun valmistavalla luokalla, jossa opeteltiin suomea ja käytiin läpi seitsemännellä luokalla opittuja asioita. Kesti hetken ennen kuin hän uskaltautui puhumaan suomea.

– Puhuin aluksi vanhempieni kanssa englantia, mutta vähitellen kieli vaihtui suomeksi. Suomen kielen oppiminen oli vaikeaa, koska teillä on niin paljon pitkiä sanoja. Oppimista helpotti se, että suomea lausutaan samalla tavoin kuin kirjoitetaan.

Luokassa Shital mietti hermostuneena, mitä muut oppilaat ajattelivat hänen ääntämisestään.

– Kun jännitin, sanat menivät helposti sekaisin ja lausuin sanoja väärin. Jotkut oppilaat naureskelivat, kun luin tekstiä suomeksi. Se sai minut tekemään entistä enemmän virheitä. Onneksi opettajat puuttuivat kiusaamiseen heti.

Alun kielivaikeuksista huolimatta Shital innostui koulunkäynnistä ja jatkoi yläasteen jälkeen opintojaan. Nyt hän työskentelee osa-aikaisesti vaatekaupassa ja opiskelee työnsä ohessa visualistiksi. Valmistumisensa jälkeen Shital toivoo työllistyvänsä vaatealalle.

Shital ja nyt 19-vuotias pikkuveli Aman asuvat yhä kotona.

– Vanhempamme sanovat, että saamme asua kotona niin kauan kuin haluamme. En ole vielä valmis muuttamaan omilleni, sillä opintoni ovat kesken. Haluaisin saada vakituisen työn ennen kuin vuokraan oman asunnon, jotta pystyn varmasti maksamaan sen.

Entinen kotimaa on tärkeä osa identiteettiä

Vaikka Shital kokee kahdeksassa vuodessa suomalaistuneensa, entinen kotimaa on edelleen tärkeä osa hänen identiteettiään.

– Kuuntelen mielelläni intialaista musiikkia ja katson intialaisia elokuvia. Olen myös käynyt hindin kielen tunneilla ja Bollywood-tanssikursseilla. Ja keitän aina intialaista maitokahvia! Suomalainen on aivan liian kitkerää.

Muutama vuosi sitten Shital vieraili vanhempien­sa kanssa Intiassa entisessä lastenkodissaan, jossa hänelle tutut lastenhoitajat edelleen työskentelivät.

Hän pitää myös tiiviisti yhteyttä ympäri maailmaa asuviin lastenkotiystäviinsä. Suomessakin on peräti 17 samasta lastenkodista adoptoitua lasta, ja perheet tapaavat vuosittain. Kokoontumisissa pukeudutaan intialaisiin vaatteisiin ja syödään intialaista ruokaa. Juuri makuja Shital kaipaa kotimaastaan eniten.

– Lastenkodin hoitajat arvelivat läksiäisissäni, että tulisin ikävöimään intialaista ruokaa. He olivat oikeassa, vaikka kokkaamme intialaista kotonakin. Kaipaan erityisesti chicken biryania eli riisiä ja kanaa sekä vada pavia, uppopaistettuja kasvistäytteisiä nyyttejä.

Kylminä ja pimeinä talvina Shital myöntää haaveilevansa Intian lämmöstä ja valosta, mutta hänen kotinsa ja sydämensä on nyt Suomessa.

– Vanhempieni ansiosta sain kokea vapauden ja mahdollisuuden elää Suomessa. Rakastuin tähän maahan ja olen onnellinen täällä.

Lue lisää:

• Ihmiset

  Kaksi lasta Etelä-Afrikasta adoptoinut Annu Ohlsson: ”Adoptio toi elämääni uutta merkityksellisyyttä”

• Ihmissuhteet

  Syöpäpotilas, adoptio-odottaja ja työtön tietävät, miltä tuntuu elää, kun tulevaisuus on täynnä epävarmuutta: ”Minulla on suunnitelma vaikeisiin hetkiin”

• Julkkikset

  Ellen Jokikunnas vuosien lapsettomuushoitojen jälkeen: ”Odotan nyt mieheni kanssa adoptiolasta”