Soili Pohjalainen. 
Soili Pohjalaiselle tyttären kriisi oli myös matka itseen. 
Ihmiset ja suhteet

Soilin tytär oli 11-vuotias, kun viiltely alkoi – ”Hassua, että jaamme tuskan koliikista ja uhmasta, mutta murrosiän vaikeudet nähdään kasvatusvirheinä”

Soili Pohjalaisen tytär purki pahaa oloaan viiltelyyn. Raskaisiin vuosiin mahtui paljon hätää, mutta äidin ja tyttären yhteys ei koskaan katkennut. – Se oli myös minun taisteluni.
Teksti: Tiina Suomalainen Kuvat: Sampo Korhonen ja Soili Pohjalaisen kotialbumi

Maailma keinahti jalkojen alla, vatsasta putosi pohja. Ei tätä, ei tätä saatanaa meille, Soili Pohjalainen hoki mielessään.

Hänen 11-vuotias tyttärensä oli ollut menossa suihkuun ja pyytänyt äitiä kodinhoitohuoneeseen. Tyttö oli näyttänyt viillot kädessään ja kysynyt, mitä hän oikein tekee, kun koulussa olisi kohta uintia.

Kaikki, mitä Soili oli kuvitellut elämästä, keikahti sijoiltaan. Kerttu oli aina ollut vilkas, iloinen ja sosiaali­nen lapsi, joka rakasti jalkapalloa. Hän oli myös hyvin vahvatahtoinen oman polkunsa kulkija. Camel Bootsit jalassa syntynyt, äiti kuvailee kuopustaan.

Siksi tytön viiltely putosi keskelle perhettä kuin pommi. Äidin syyllisyydentunne oli valtava.

– Syytin itseäni, koska en ollut aiemmin nähnyt merkkejä siitä, ettei Kerttu voi hyvin. Hän oli muuttunut kuin yhdessä yössä. Hänestä oli tullut uhmakas ja kapinoiva. Hänen kaveripiirinsä oli vaihtunut, ja eräänä aamuna hän kieltäytyi menemästä kouluun.

Soili mietti, että jos hän olisi aiemmin tajunnut Kertun voivan huonosti, olisi vältetty se, mitä myöhemmin seurasi.

Soili Pohjalainen ja Kerttu-tytär. 

Soili ja Kerttu vuonna 2008.

Koulukiusaaminen laukaisi ahdistuksen

Perhe haki aktiivisesti apua. Kun viillot syvenivät ja oireilu paheni, he kapusivat hoitoportaita ylemmäs: aluksi koulukuraattori, sitten perheneuvola ja sieltä arviointijakson kautta nuorisopsykiatriaan Kertun täytettyä 13 vuotta.

Alussa Soili käytti valtavasti energiaa sen miettimiseen, että miksi.

Kävi ilmi, että Kerttua oli kiusattu koulussa. Se oli hienovaraista – ulkopuolelle sulkemista, pahan puhumista, hihittelyä tytön lukihäiriölle.

– Joku voisi sanoa, että sellaistahan se on koulussa. Kerttu oli kuitenkin äärimmäisen herkkä lapsi. Oli vaikea ymmärtää, miten herkkä hän olikin sen topakan kuorensa alla.

Viiltelyn avulla Kerttu yritti helpottaa ylitseen vyöryvää sietämätöntä ahdistusta. Tytön toiveesta koulua vaihdettiin. Se lopetti kiusaamisen, mutta ei viiltelyä.

”Ei se niin mene, että kaiken voi ratkaista pois päiväjärjestyksestä.”

Soili mietti päänsä puhki, mitä virheitä he olivat vanhempina tehneet. Hehän olivat aina olleet hyvin perhekeskeisiä, eläneet lapset edellä, keskustelleet, kuunnelleet, nimenneet tunteita, olleet läsnä. Hän jopa pohti, olisiko pitänyt myötäelää ja huomioida vähemmän? Olisiko lasta pitänyt karaista?

– On tietysti ihan normaali ja terve reaktio, että vanhempi miettii, mikä on mennyt pieleen. Olen myös hyvin ratkaisukeskeinen ihminen. Ajattelen, että kun tiedän mitä ja miksi, voin korjata asianlaidan. Mutta eihän se niin mene, että kaiken voisi ratkaisemalla hoitaa pois päiväjärjestyksestä.

Lopulta hän antoi miksi-kysymyksen jäädä.

– Tulin siihen tulokseen, että vaikeisiin kysymyksiin ei ole yksinkertaisia vastauksia. Ja jos saisinkin tietää miksi, mitä minä sillä tiedolla tekisin?

Hiljalleen itsesyytökset hellittivät. Niistä ei ollut mitään hyötyä eivätkä ne auttaneet Kerttua.

”Aikuisen pitää aina olla lapsen puolella”

Kuivunut veri näyttää aivan suklaalta, Soili huomasi. Hän pesi verisiä pyyhkeitä ja lakanoita, löysi teriä ja heitti niitä pois, kuskasi tyttöä tikattavaksi ja terapiaa­n.

Ahdistuksesta ja masennuksesta huolimatta Kerttu kävi koulua ja vietti aikaa ystävien kanssa. Itse asiassa Soili huomasi, että mitä huonommin tyttö voi, sitä levottomammin hän liehui kylillä. Jalkapalloakin hän pelasi, vaikka reisien viiltelyhaavat kiristivät ja kirvelivät.

– Eivät ne vuodet jatkuvaa verilammikoissa melomista olleet. Elimme myös ihan tavallista arkea, sillä eihän elämää voi laittaa hyllylle. Kerttua piti kuitenkin vahtia ikäistään enemmän.

Kerran joku tuttu totesi Soilille, että teidän lapset ovat jo sen ikäisiä, että voitte lähteä miehen kanssa kahdestaan vaikka teatteriin. Ai niin, tuollaistakin elämä voisi olla, Soili havahtui.

Tilanne vaikutti koko perheeseen. Soili kuvailee, että aina kun yksi perheenjäsen oireilee, hän ottaa estradin ja muut siirtyvät statisteiksi. Kertulla oli estradi monen vuoden ajan.

– Kertun isosisko Sanni jäi sivuun. Hän ei koskaan aiheuttanut meille vanhemmille yhtään harmaata hiusta ja tiesin, että tämä ei ole ihan ok. Tilanne ei ollut Sannille reilu eikä tasapuolinen. Me pehmoilimme, yritimme luovia ja tanssimme Kertun pillin mukaan. Olisi tuntunut absurdiltakin käskeä toista imuroimaan, kun tämä sanoo haluavansa kuolla.

Soili pohtii, että yhteiskunnassamme elää edelleen vahvana ajattelu, että kuri ja järjestys pitää olla.

– Mutta kun masentunut lapsi huutaa vittua ja paiskoo tavaroita, hänellä on tosi paha olla. Tilannetta ei auta yhtään se, että isketään nyrkkiä pöytään ja rangaistaan lasta. Aikuisen pitää aina olla lapsen puolella.

Soili sanoo, että kyllä hänkin menetti joskus totaalisesti hermonsa, mutta keskusteluyhteys Kertun kanssa säilyi koko ajan.

– Se on kaikkein arvokkainta ja tärkeintä.

Kerttu Pohjalaisen tekemä naamio. 

Kertun tekemässä naamiossa näkyy hänen tuskansa.

Pahimpia pelkoja oli kaksi

Hätä ja pelko olivat jatkuvasti läsnä. Pahimpia pelkoja oli kaksi: Se, että Kerttu järjestäisi itsensä huostaanotetuksi – hän oli välillä niin täynnä vihaa vanhempiaan kohtaan, ettei olisi halunnut asua heidän kanssaan. Sekä se, että Kerttu kuolisi.

– Kertun viiltely oli hyvin impulsiivista. Pelkäsin, että joskus paha olo on niin valtava, että Kerttu ottaa hengen itseltään, kun ei juuri sillä hetkellä pahan olon sokaisemana näe muuta vaihtoehtoa.

Soilin hätätutka oli koko ajan päällä. Jos hän kuuli tytön haukottelevan huoneessaan, hän ajatteli helpottuneena, että haukotteleva ihminen ei ainakaan ole tappamassa itseään.

Voimattomuuden tunne oli valtava.

– Koin, että Kertun taistelu oli myös minun taisteluni – minusta olisi ollut kohtuutonta ajatella toisin. En kuitenkaan voinut ottaa hänen murheitaan kannettavakseni, vaikka miten olisin halunnut. Pystyin auttamaan ja tukemaan, mutta loppupeleissä hän oli yksin mörköjensä kanssa.

Äidit kestävät mitä vain, koska vaihtoehtoja ei ole. Joskus Soilin paras apu oli jääkaappikylmä majoneesituubi, jonka hän painoi itkettyneille silmilleen.

”Puhalsimme mieheni kanssa yhteen hiileen, ja vanhempani olivat korvaamaton apu.”

Kannattelevia asioita oli onneksi paljon.

– En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos olisin ollut kolmivuorotyötä tekevä yksinhuoltaja. Me puhalsimme mieheni kanssa yhteen hiileen, ja naapurissa asuvat vanhempani olivat korvaamaton apu ja tuki. Minulla oli myös mahdollisuus työskennellä kotona. Oli vaiheita, jolloin halusin valvoa Kerttua koko ajan.

Soili alkoi kirjoittaa muistiin sitä, mitä he kävivät läpi. Kirjoittaminen toimi myös terapiana. Kirjoittamalla hän sai etäisyyttä asiaan ja pystyi valitsemaan, mistä kulmasta tapahtumia katsoi.

Syntyi raadollinen, mustan huumorin sävyttämä romaani Ihon alla, joka ilmestyi helmikuussa. Fiktiivinen teos kertoo perheestä, jonka tytär alkaa viillellä. Soilista oli tärkeää kirjoittaa aiheesta, sillä yleisyydestään huolimatta viiltelystä vaietaan.

– Hassua, että jaamme kyllä tuskan vauvan koliikista ja pikkulapsen uhmasta, mutta emme murrosiän vaikeuksista. Niihin liittyy häpeää, sillä ne nähdään herkästi kasvatusvirheinä.

Soili Pohjalainen.

Soili haluaa puhua viiltelystä, koska se on yleisyydestään huolimatta yhä tabu.

Yö osastolla oli käännekohta

13-vuotiaana Kerttu viilsi itseään hengenvaarallisesti. Silloin hänet otettiin osastolle hänen omasta tahdostaan. Vaikka hän vietti osastolla vain yhden yön, se oli jonkinlainen käännekohta.

– Kerttu kertoi tajunneensa, että jos on 13-vuotias ja siinä tilanteessa kuin hän oli, ei mene kovin hyvin ja että hän ei halua elää sellaista elämää.

Viiltely jatkui kuitenkin edelleen aika ajoin, ja varovaisesti virinnyt toivo vaihtui epätoivoon. Ne hetket olivat melkein liian raskaita kestää.

– Silti tuntui kuin olisi ollut jokin ihme valo, jota ei vain saanut nuijittua sammuksiin. Jokin voima nosti meidät aina jaloilleen ja yrittämään uudelleen.

Asiaa auttoi se, että Kerttu oli hoitomyönteinen. Hän halusi apua.

”Välillä oli olo, että nyt joku terapeutti lapselle ja heti.”

Soilin kokemuksen mukaan apua myös oli tarjolla. Joskus hitaasti ja vasta monien tutkimusten ja kaavakkeiden täyttämisten jälkeen, mutta kuitenkin.

– Välillä oli olo, että nyt joku terapeutti lapselle ja heti! Olisi myös parempi, jos lapsille ja nuorille olisi jonkinlainen yhden luukun malli, ettei tarvitsisi aina aloittaa alusta kertomalla, mitä ja miksi. Nuorisopsykiatrialle päästyämme asiat rullasivat kuitenkin loistavasti. Hoito olisi jatkunut tarvittaessa­ Kertun täysi-ikäisyyteen asti.

Perhe kohtasi monia hyviä terapeutteja ja hoitajia, joiden pienet sanat ja teot pitivät toivoa yllä. Kerran eräs hoitaja neuvoi Kerttua, että jos viiltoarville levittää rasvaista voidetta, niistä tulisi paljon siistimmät. Se, että hoitaja pystyi näkemään tulevaisuuteen, jossa tyttö ei enää viiltelisi, merkitsi Soilille sillä hetkellä enemmän kuin mikään muu.

Hiljalleen viiltelyt harvenivat. Terapeutin tuella Kerttu oppi keinoja vaikeiden tilanteiden hallintaan ja tunteiden säätelyyn. Terapia päättyi 9. luokalla. Silloin Kerttu oli 15-vuotias.

Kerttu ja Soili Pohjalainen. 

– Omien polkujensa kulkija, kuvailee Soili kuopustaan. Kuva on viime kesältä.

”Tyttären arvet ovat myös minun arpiani”

Viilloista tulee arpia ja arvet haalistuvat. Yhä edelleen niitä näkyy Kertun iholla, ja hän kantaa ne ylpeäs­ti osana itseään. Soili kokee, että tyttären arvet ovat myös hänen arpiaan.

Nykyään Kerttu on 18-vuotias lukion tokaluokkalainen, joka harrastaa nyrkkeilyä ja käy hampurilaisravintolassa töissä. Hän on edelleen se omia polkujaan kulkeva nuori nainen, joka saattaa hetken mielijohteesta ajella tukkansa sängeksi ja jolla on valtava hinku maailmalle.

– Kertulla on tapana ilmaantua vauhdikkaasti paikalle ja ilmoittaa, että mä oon päättänyt… Nyt hän on päättänyt, että haluaa käydä lukion kolmannen luokan Lapissa.

Viiltelyvuodet muuttivat Soilia ja jättivät häneen kauhujäljen. Edelleen, jos Kertulla on surua tai vastoinkäymisiä, Soilin mieleen hiipii ajatus, että ei kai tyttö viiltele. Kun hän kysyy sitä, Kerttu vastaa, että äiti nyt ihan oikeesti, en!

”Nyt meillä  on selkärepussa enemmän työkaluja tunteiden käsittelyyn.”

Parhaimmillaan vastoinkäymisistä versoo jotakin hyvää. Ne vahvistavat ja opettavat meille asioita itsestämme, muista ja elämästä. Soili on oppinut sietämään epävarmuutta ja ahdistuksen tunnetta, erottamaan olennaisen epäolennaisesta ja laittamaan asioita mittasuhteisiin. Tavallinen tiistai on oikeastaan aika kiva, hän miettii.

– Ongelmia on ollut ja tulee varmasti jatkossakin, niitä on vain opittava ratkomaan. Nyt meillä kaikilla on selkärepussa aiempaa enemmän työkaluja tunteiden käsittelyyn.

Soili tietää, että heille olisi voinut käydä vaikka kuinka huonosti. Mutta heille kävi hyvin.

Kerttu on lukenut jutun ja hyväksynyt sen julkaisun.

X