Ihmiset ja suhteet

Tulipalossa perheensä kodin menettänyt Raija: ”Tuntuu kuin osa minusta olisi kadonnut kokonaan”

Kolmatta lastaan odottanut Raija Koski-Penttilä heräsi palohälyttimien ulinaan ja toimi kuin robotti. Hän ohjasi lapset ja koirat ulos talosta ja lähti hakemaan apua. Sen yön jälkeen mikään ei ollut ennallaan.

Teksti:
Tiina Laaninen
Kuvat:
Sara Pihlaja/Otavamedia

Kodin palaminen maan tasalle ja kaiken alusta aloittaminen lähensi perhettä hetkeksi, mutta lopulta Raija päätyi miehensä kanssa avioeroon.

Kolmatta lastaan odottanut Raija Koski-Penttilä heräsi palohälyttimien ulinaan ja toimi kuin robotti. Hän ohjasi lapset ja koirat ulos talosta ja lähti hakemaan apua. Sen yön jälkeen mikään ei ollut ennallaan.

Liekit löivät joka puolelle taloa. Seisoin yöpuku päällä parinkymmenen asteen pakkasessa lasten kanssa. Paloautoja ei vielä kuulunut. 14-vuotiaalla pojallani oli paljaissa jaloissaan vain kumisaappaat. Huusimme kurkku suorina koiriamme. Ne olivat tulleet mukanamme ulos, mutta juosseet takaisin taloon liekkien sekaan.

Olin käynyt hetkeä aiemmin naapurissa soittamassa palokunnalle. Sillä välin poikani oli aikonut juosta palavaan taloon pelastamaan koiria, mutta onneksi 16-vuotias tyttäreni oli estänyt häntä.

Mäen päällä sijaitsevalta pihaltamme näimme paloautot jo kaukaa. Sireenien ääni kuului jo. Vielä mäki ylös ja saisimme apua, ajattelin. Jouduimme kuitenkin odottamaan vielä monta minuuttia, sillä meille tuleva mäki oli liukas ja hiekka luisti ison auton renkaiden alla.

Kun sammutustöihin lopulta päästiin, joku palomiehistä kairasi lähellä olevaan lampeen reiän, koska auton tankissa ei ollut juuri vettä. Myöhemmin kuulin, että autot olivat tulleet toiselta palopaikalta suoraan meille.

Palomiehiä juoksi pihassa edestakaisin. Minä ja lapset katselimme kotimme palamista kuin näytöstä. Kyläläisiä alkoi virrata paikalle. Olimme asuneet paikkakunnalla vasta vähän aikaa, emmekä tunteneet juuri ketään. Ehkä siksi meille ei tarjottu apua, vaikka olin raskaana.

”Keskityin vain saamaan perheemme elämän raiteilleen”

Nyt, 32 vuotta myöhemmin, Raija Koski-Penttilä, 70, kertoo tuosta traagisesta yöstä vailla katkeruutta. Lopulta majapaikkakin järjestyi, Raijan miehen liikekumppanin luota. Raija muistaa vieläkin, miten helpotuksen tunne solahti hänen ylitseen, kun hän pääsi apua tarjonneiden tuttavien kynnyksen yli. Perhe sai ruokaa, ja pojan kylmettyneet jalat saatiin lämpimiksi. Se rauhoitti mieltä.

Myös keskusteleminen auttoi: yhdessä suunniteltiin, mitä asioita olisi ensimmäiseksi aamulla hoidettava. Vakuutusyhtiön puhelinnumero etsittiin valmiiksi ja Raija mietti, minne lähtisi aamulla ostamaan vaatteita.

– Ystäväperheen äiti lahjoitti minulle ison mustan käsilaukun. Minulla ei ollut mitään, mitä laittaa sinne, sillä ajokorttini, rahapussini ja passini olivat kaikki palaneet kodin mukana. Laukusta tuli minulle silti tärkeä: sitä puristaessani tunsin, että selviän.

Raija ajattelee, että jokin tarkoitus tulipalollakin oli.

– En ole koskaan katunut asioita tai jossitellut. Tulipalon jälkeen päätin nopeasti, että keskityn saamaan perheemme elämän takaisin raiteilleen, enkä jäänyt harmittelemaan. Olen ylipäätään tehnyt ratkaisut elämässäni sydämelläni ja jos on tarvinnut, olen taistellut.

Mies vakuutti, että isosta talovelasta selvitään

Sydämen ääntä Raija seurasi myös rakastuessaan 21-vuotiaana srilankalaiseen mieheen, lastensa isään. Pari tapasi toisensa Englannissa, jonne Raija oli lähtenyt opiskelemaan kenkäsuunnittelua. Suomeen perhe muutti miehen työn vuoksi, aluksi Saloon, ja yhdeksän vuotta myöhemmin pääkaupunkiseudulle.

Tuleva koti löytyi lehti-ilmoituksella.

– Puolisoni kotimaassa puu on köyhien ihmisten rakennusmateriaali, mutta kun menimme katsomaan tulevaa kotiamme, yllätyksekseni myös mieheni ihastui rakennukseen heti.

Talo oli kuin hirsilinna rantasaunoineen ja pihalampineen. Siellä kelpaisi kestitä liiketuttavia. Iso talovelka hirvitti Raijaa, mutta mies vakuutti, että siitä selvitään.

Murrosikäiset lapset eivät olisi halunneet lähteä Salosta, koska kaikki ystävät jäivät sinne, mutta isän sana oli laki. Raija kävi päivätyössä kaupallisella alalla. Kodin pyöritys jäi hänelle, sillä mies oli paljon poissa. Kaikkien käytännön asioiden hoito oli vaimon vastuulla, koska mies ei puhunut sanaakaan suomea.

Metsä on Raijalle henkireikä. – Se on kuin suuri rauhoittava syli, joka sulkee syleilyynsä, kun elämä ympärillä tuntuu julmalta.

”Tulipalon syttyessä toimin kuin robotti”

– Tammikuun alkupäivinä 1985 etsin puhelinluettelon keltaisilta sivuilta paikallisen putkimiehen puhelinnumeron ja soitin apua, kun hanasta ei tullut vettä. Hän lupasi tulla päivän aikana ja vakuutti pärjäävänsä yksinään, kun kerroin meidän olevan töissä ja koulussa.

Kun Raija ja lapset iltapäivällä tulivat kotiin, Raijan nenään otti heti pistävä käry. Hän soitti putkimiehelle, joka kertoi hajun johtuvan autotalliin jätetystä puhaltimesta. Mies selitti, että puhaltimen päällä saattoi olla vähän pölyä, mistä tuli käryä keittiöön.

Raija alkoi sytytellä takkoihin tulia, haki villasukat jalkaansa, puki villapuseron ylleen ja napsautti yläkerran sähkösaunan päälle. Kun keittiön puuhellan takaa alkoi leijailla savua, hän tuuletti hetken ja ajatteli, että savupiipussa on ehkä pieni halkeama.

– Mieheni oli töissä, enkä saanut häntä kiinni puhelimella. Lähdimme lasten kanssa saunaan ja menimme nukkumaan yläkertaan.

Raija ennätti olla sängyssä ehkä kymmenen minuuttia, kun palohälyttimet pärähtivät päälle. Portaiden yläpäästä hän näki, että alakerta oli täynnä savua. Hän huusi sydän kurkussa lapsille, että äkkiä pihalle. Takaraivossa tikitti, että häkään voi kuolla.

– Sieppasimme alakerrasta takit päällemme ja lähimmät kengät jalkaamme. Puhelinlinja oli mykistynyt, eikä kännyköitä tuolloin vielä juuri ollut.

Ulkona lieskat löivät talon toisella puolella lattianrajassa. Raija toimi kuin robotti: talutti lapset ja koirat kauemmaksi talosta, meni savuiseen autotalliin ja istui autoon. Kylmän viileästi hän käynnisti auton ja kaasutti naapuriin soittamaan apua.

Kiivas ovikellon soitto herätti naapurit ja kun he avasivat oven, Raija seisoi paikallaan sanomatta sanaakaan. Lopulta hän kakisti ulos sanan palokunta, josta naapuri hoksasi soittaa apua.

Sokki sai suorittamaan käytännön asiat

Seuraavana päivänä Raija teki jo Helsingin Stockmannilla ostoksia. Myyjät äimistelivät, kun asiakas osti kaikkea kaksin kappalein: toiset alusvaatteet hän puki päälleen, toiset laittoi kassiin. Vakuutusyhtiö järjesti perheelle nopeasti tilapäisen asunnon hotellin sviitistä.

Lapset palasivat kouluun, ja koulupäivän aikana Raija kävi passikuvassa, tilaamassa uuden pankkikortin, passin ja ajokortin. Joka paikassa oli käytävä henkilökohtaisesti. Mies antoi ohjeita englanniksi vaimolleen, joka soitteli vakuutusyhtiöön.

Vasta viikon päästä tulivat kyyneleet, kun Raija meni lääkäriin.

– Sain diagnoosin alun suorittamiseeni: sokki. Lääkäri kirjoitti muutaman päivän sairauslomaa. Liikuttavin hetki oli neuvolassa, kun gynekologi vakuutti, että odottamallani vauvalla on kaikki hyvin.

Loppua odotusaikaa leimasi kuitenkin huoli, joka hälveni vasta, kun tyttö syntyi kesällä terveenä.

Tulipalolla oli hyviäkin puolia: se lähensi perhettä joksikin aikaa. Mies vietti enemmän iltoja kotona.

– Hotellissa oli valmiit ruoat, huoneet siivottiin päivittäin, alakerrassa oli uima-allas ja sauna. Elämä oli päällisin puolin kunnossa. Taloudellinen paine ja vääntö mieheni ylimalkaisesta rahankäytöstä olivat hetkellisesti poissa.

Vakuutusyhtiön ja rakennusfirmojen kanssa taistelua

Miehen kontaktien avulla perhe pääsi toukokuussa muuttamaan omakotitaloon Espooseen. Mies ja lapset kävivät kevään aikana myös palopaikalla. Raija ei sinne halunnut, koska yritti unohtaa tapahtuneen. Palopaikka oli kuitenkin lopulta kohdattava. Perhe taisteli vakuutusyhtiön kanssa ja olisi saanut korvaussummasta vain puolet, ellei olisi suostunut rakentamaan palaneen talon tilalle uutta taloa.

– Mieheni päätti, että rakennamme, mikä merkitsi käytännössä rakennuttamisprojektia minulle. Minulle, joka puhuin suomea, mutta joka en tiennyt rakentamisesta mitään.

Mies ei halunnut enää puutaloa, joten paikalle suunniteltiin suuri valkoinen kivitalo. Sitä rakennettiin kolmen vuoden ajan. Raija kävi työmaalla pienen lapsensa kanssa, ja usein vastassa oli jotakin kurjaa: ikkunoita ilman eristettä, sateessa peittämättä olevia villoja tai palkkaa nostavia rakennusmiehiä, jotka eivät olleet paikalla. Kesken rakentamisen rakennusfirma teki konkurssin ja laiminlyöntejä selviteltiin oikeudessa asti.

Lopulta vakuutusyhtiö korvasi lupaamansa summan ja luotettava rakentaja rakensi talon valmiiksi, mutta velkataakka perheen niskassa paisui, sillä rakennusvirheiden korjaaminen maksoi satoja tuhansia.

– Tulipalon lopullinen syy ei koskaan selvinnyt, mutta ajattelen, että tavalla tai toisella sen täytyi liittyä jäätyneiden putkien sulattamiseen.

Menetetty koti muistuu Raijalle mieleen lähinnä silloin, kun hän lukee tulipalouutisia lehdestä.

”En koskaan kotiutunut palopaikalle rakennettuun taloon”

Kolme vuotta uudessa talossa asuttuaan Raija ja mies olivat päätymässä eroon.

– Silloin sain yllättäen kirjeen ulosottomieheltä. Siinä ilmoitettiin, että talomme pakkohuutokaupataan kahden viikon kuluttua. Tiesin joistakin talousvaikeuksista, mutta kirje oli kuin pommi. Mitä kaikkea minulta olikaan pimitetty!

Seuraavana päivänä hän marssi tuntemattoman pankinjohtajan juttusille ja kertoi rehellisesti tilanteensa. Asia järjesteltiin niin, että Raija sai puoli vuotta aikaa asua talossa ja mahdollisuuden myydä talon itse. Lopulta taloa ei tarvinnutkaan myydä, vaan äiti ja tytär muuttivat siitä pois vasta vuonna 1999.

Tuolloin talouden noususuhdanne oli Raijan puolella: kiinteistön hinta oli noussut niin, että hän pystyi ostamaan itselleen ja 14-vuotiaalle tyttärelleen Vihdistä rivitalo-osakkeen järven rannalta, ja rahaa jäi säästöönkin.

– Vasta uudessa kodissa tunsin pääseväni kokonaan irti menneestä ja tulipalon varjosta. En voi sanoa koskaan kotiutuneeni palopaikalle rakennettuun taloon, ja toisinaan yksin ollessani pelkäsin siellä.

Raija on jutellut tulipalosta paljon vanhimpien lastensa kanssa, sillä se jätti kaikkiin kolmeen jälkensä.

Vanhin tytär oli lahjakas pianonsoittaja. Pianon palamisen jälkeen hän ei ole soittanut kappalettakaan. Pojalla puhkesi tulipalon jälkeen astma. Lääkäri arveli sen johtuvat tulipalon aiheuttamasta traumasta, koska se parani itsekseen.

”Tuntuu kuin osa minusta olisi kadonnut kokonaan”

Tulipalossa tuhoutuivat kaikki valokuvat. Raijalle lohtua on tuonut se, että hänen äidillään oli lapsuudenkuvia, joista on tullut tyttärelle aarteita.

– Sitä suren, että kaikki vuosien varrella tekemäni veistokset ja piirustukseni paloivat. Toisinaan tuntuu kuin osa minusta olisi kadonnut kokonaan, ja tilalle on pitänyt rakentaa uusi identiteetti.

Onnettomuuden jälkeen Raijalla heräsi halu auttaa muita. Hän vaihtoi ammattia kaupalliselta alalta pakolaisten ja maahanmuuttajien kouluttajaksi sekä aloitti vapaaehtoistyön SPR:ssä. Somaleja, vietnamilaisia, pohjoisafrikkalaisia ja kurdeja tuli Suomeen tuolloin 1990-luvulla. Raija löysi unelmatyönsä opettaessaan luku- ja kirjoitustaidottomia naisia ja miehiä.

”Kun on selviytynyt tulipalosta, selviytyy mistä vain”

Tärkeimpiä ihmisiä Raija ei menettänyt tulipalossa: hän ja lapset selviytyivät. Jopa papukaija Hupsi selviytyi, sillä tytär oli kaapannut sen takkinsa sisään. Sieltä lintu ryömi esille vasta, kun oltiin turvassa tuttavien luona.

– Kun on selviytynyt tulipalosta, selviytyy mistä vain. Ja koska jouduin kohtaamaan palopaikan, ei minulle jäänyt kammoa edes tulta kohtaan. Sytytän edelleen mielelläni kynttilän syksyisin tuomaan tunnelmaa kotiin.

Menetetty koti muistuu mieleen esimerkiksi lehdistä tulipalouutisia lukiessa. Toisinaan Raija saattaa etsiä jotakin tavaraa, vaatetta tai korua ja havahtua siihen, että se onkin palanut ajat sitten.

– Hetki tuntuu siltä kuin heräisi pitkästä unesta nykyisyyteen. Haikailemaan ei silti kannata jäädä. Menneille ei voi mitään, mutta siihen voin vaikuttaa, että tämä päivä on paras mahdollinen.

Lue myös:

Siskon itsemurha tuli täytenä yllätyksenä Marjulle: ”Miksi en saanut mahdollisuutta auttaa häntä?”

Tyttärensä tapaturmaisen kuoleman nähnyt isä: ”Pakenin surua työhön, kunnes opettelin puhumaan tunteistani”

Järkyttävän lapsuuskokemuksen traumatisoima Eija: ”Tämä hevonen pelasti minut”

X