Ihmiset ja suhteet

Vuosikymmeniä vankien ja päihderiippuvaisten rinnalla kulkenut diakoni Eeva Nurminen: ”Vaikka olisi murhaaja tai pedofiili, ihminen on ihmisenä arvokas”

Vankiladiakoni Eeva Nurmisen tärkein sanoma on ajatus armosta: ”Aina on mahdollista saada anteeksi ja aloittaa alusta – kunhan tunnustaa syyllisyytensä”

Teksti:
Tiina Suomalainen 
Kuvat:
Mikko Nikkinen, Eeva Nurmisen Kotialbumi

Juuri eläkkeelle jäänyt vankiladiakoni Eeva Nurminen on muuttanut pääkaupunkiseudulta synnyinkaupunkiinsa Kouvolaan. 

Vankiladiakoni Eeva Nurmisen tärkein sanoma on ajatus armosta: "Aina on mahdollista saada anteeksi ja aloittaa alusta – kunhan tunnustaa syyllisyytensä"

Nuori nainen oli saanut pitkän tuomion. Kun diakoni Eeva Nurminen tapasi hänet ensimmäistä kertaa, oli nainen ahdistunut ja pelokas. Hän tunsi syyllisyyttä ja häpeää, mutta myös katkeruutta siitä, miten asiat olivat menneet.

Naisen ja Eevan välille muodostui vahva yhteys, joka säilyi koko tuomion ajan. Eeva oli läsnä, kuunteli ja tuki. Joskus kuulumisia vaihdettiin postikortein.

Vankilavuosien aikana nainen kasvoi nuoresta aikuiseksi. Hän alkoi uskoa itseensä ja siihen, että hän pärjää. Hän aloitti vankilassa opinnot, jotka hän vei päätökseen vapauduttuaan.

Kun Eeva viimeksi kuuli naisesta, tällä oli asunto, työpaikka ja tärkeä ihmissuhde.

Pitkän uran päihteidenkäyttäjien ja vankien kanssa tehnyt Eeva on kohdannut työssään monenlaisia ihmiskohtaloita. Joskus tarinat kiertyvät valoon, kuten pitkän vankeustuomion saaneen nuoren naisen tapauksessa. Usein käänteet ovat kuitenkin surullisempia.

Eeva muistaa edelleen sen nuoren narkomaanimiehen, joka oli istunut useita tuomioita eri rikoksista. Miehen ja Eevan välille muodostui kuin äiti-poikasuhde. Mies avautui ja uskoutui Eevalle, mutta he juttelivat myös arkisista asioista.

Kun nuori mies taas kerran vapautui, ei mennyt pitkään, kun Eeva kuuli hänen kuolleen yliannostukseen.

– Hänellä olisi voinut olla vielä pitkä elämä edessä.

Eeva Nurminen hautajaisissa arkun äärellä. 
Työtaipaleensa aikana Eeva Nurminen osallistui monien asiakkaidensa hautajaisiin.

Eeva Nurminen: ”Opin työssäni kuuntelemisen tärkeyden”

Eeva uskoo, että hänen tiensä elämän nurjalle puolelle, kovia kokeneiden ihmisten rinnallakulkijaksi, on ollut johdatusta.

Hän oli aktiivinen seurakuntanuori, joka lukion jälkeen opiskeli seurakunnan nuoriso-ohjaajaksi. Siinä työssä hän kiinnostui perheiden ongelmista ja päätti jatkaa opintojaan diakonian eli kirkon tekemän sosiaali­- ja terveystyön alalla. Usein diakoneja kutsutaankin kirkon sosiaalityöntekijöiksi, diakonissoilla puolestaan on sairaanhoitajan pätevyys.

Eevan opintojen aikaiset harjoittelut painottuivat kuitenkin perhetyön sijaan päihde- ja kriminaalityöhön. Jokin sen rujoudessa nappasi.

– Yksi merkittävä harjoittelupaikka, jossa työskentelin myös valmistuttuani, oli Diakonissalaitoksen Pitäjänmäen päivätoimintakeskus, joka oli tarkoitettu asunnottomille alkoholisteille. Pääsimme tosi lähelle asiakkaita ja heidän arkeaan. Laitoimme yhdessä ruokaa, leivoimme pullaa, pyykkäsimme.

Toisin kuin monen muun suomalaisen, Eevan perhe- ja lähipiiriin ei kuulunut päihderiippuvaisia eikä hänellä ollut henkilökohtaista kosketusta asiaan. Silti hän koki, että kohtaamiset alkoholistien kanssa olivat luontevia.

”Usein se tärkein asia sanotaan sivulauseen sivulauseessa.”

– Opin kuuntelemisen tärkey­den. Opin sen, että kun toinen puhuu, ei tarvitse kiirehtiä miettimään vastauksia ja ratkaisuja, vaan tärkeintä on olla läsnä. Tarvitaan sisäistä rauhaa ja sitä, että tuntosarvet ovat pystyssä satakymmenprosenttisesti. Usein se tärkein asia sanotaan sivulauseen sivulauseessa.

Eeva työskenteli myös Diakonissalaitoksen asumispalveluyksikössä, joka oli tarkoitettu yli kuusikymppisille päihderiippuvaisille miehille. Helsingin Alppilaan 1990-luvun alkupuolella perustettu yksikkö oli yksi ensimmäisiä, joissa päihteidenkäyttö oli sallittu.

– Mutta jo se, että saa nukkua sängyssä lakanoiden välissä porttikongin tai roskiksen sijaan, saattaa vähentää päihteidenkäyttöä, Eeva huomauttaa.

Jossain vaiheessa Eeva alkoi kaivata muutosta. Hän siirtyi tekemään sijaisuutta Vantaan seurakuntayhtymän päihde- ja kriminaalityöhön. Muutaman vuoden pituiseksi tarkoitettu pesti venähti yli kahdenkymmenen vuoden mittaiseksi.

Diakonia ei ole ”Raamatulla päähän lyömistä”

Pysähdy ja ihmettele. Tätä ohjenuoraa Eeva on vaalinut kohdatessaan työssään vankeja, päihteidenkäyttäjiä ja heidän läheisiään.

– Pysähtyminen tarkoittaa sitä, että kun kohtaan ihmisen, olen vain häntä varten. Ja ihmettely sitä, että en tarjoa valmiita vastauksia. Jokainen ihminen on ainutkertainen.

Eevalle ovat tulleet tutuiksi Vantaan alkoholistit ja narkomaanit. Hän on tehnyt kotikäyntejä ja ohjannut erilaisia ryhmiä. Hän on ollut myös perustamassa valtakunnallisia sururyhmiä ihmisille, jotka ovat menettäneet läheisensä päihteisiin.

Kriminaalityössä hän on kiertänyt vankiloita pääkaupunkiseudulla, Hämeenlinnassa, Vanajassa… Eeva ei muista koskaan pelänneensä vankien tapaamista, mutta uran alkuvaiheessa vankilaan meneminen ja vankien kohtaaminen toki jännitti.

– Alussa tapasin vankeja heidän selleissään. Se oli vähän kuin kotikäynti, sillä valokuvat seinillä ja kahvin tuoksu toivat tilanteisiin läheisyyden tuntua. Kun tapaamisia alettiin myöhemmin turvallisuussyistä järjestää yhteisissä tiloissa, kuten vankilan kappelissa tai vierailuhuoneessa, jotakin jäi puuttumaan, Eeva sanoo.

Hän korostaa, että diakonia ei ole ”Raamatulla päähän lyömistä” vaan tapaaminen lähtee aina vangin halusta ja etenee tämän tarpeiden mukaan.

Vangilla saattaa olla huoli perheestään, hän saattaa miettiä vapautumista ja siihen liittyviä asioita, hän saattaa suunnitella päihdekuntoutusta tai pohtia elämänsä kulkua. Usein diakoni tekee myös palveluneuvontaa eli ohjaa vankia oikealle asiointiluukulle.

Vankiladiakoni Eeva Nurminen kotonaan.
– Olen ollut vangeille ­tuulahdus ­siviilistä. Jo sillä on merkitystä, Eeva Nurminen sanoo.

”Rikosta en koskaan halunnut tietää etukäteen”

Ajatus armosta on ollut Eevalle se tärkein asia, jonka hän on halunnut vangeille välittää.

– Aina on mahdollista saada anteeksi ja aloittaa alusta – edellyttäen, että tunnustaa syyllisyytensä.

Hyvin usein vangit katuvat tekojaan. Eeva miettii, että diakonin luokse tuskin edes hakeutuu ihminen, joka on kovettanut itsensä täysin. Moni vanki pohtii sitä, miten voisi antaa itselleen anteeksi – tai pystyykö siihen edes. Joku saattaa haluta tavata uhrin omaisia tai viedä kynttilän uhrin haudalle. Sellaisillakin käynneillä Eeva on ollut mukana.

Yksi periaate Eevalla on aina ollut: hän ei halua tietää vangin rikosta ennen kuin on saanut luotua häneen luottamuksellisen suhteen. Jos hän tietäisi rikoksen etukäteen, se saattaisi vaikuttaa siihen, miten hän suhtautuu vankiin.

Vanki saa kertoa Eevalle elämästään mitä haluaa, ja kun luottamus syntyy, myös rikos tulee yleensä esiin.

– Vaikka kyseessä olisi murhaaja tai pedofiili, ihminen on ihmisenä arvokas. Me olemme kaikki samanarvoisia huolimatta siitä, mitä olemme tehneet. Tekoa ei tarvitse hyväksyä, mutta ihmisen voi.

Eeva huomauttaa, että vankien elämäntarinoiden kuuleminen lisää myös ymmärrystä heidän tekojaan kohtaan. Monille on tapahtunut jo varhaislapsuudessa asioita, jotka ovat rikkoneet heidät.

Monet naisvangit kantavat mukanaan traumaa

Eeva on nähnyt sen, miten huono-osaisuus siirtyy perheissä jopa kolmannelle sukupolvelle. Mutta myös sen, että päihderiippuvaisia ja rikollisia voi tulla kaikenlaisista piireistä, hyväosaistenkin perheistä.

– Kohtaamiset ovat vahvistaneet käsitystäni siitä, että elämässä voi sattua kaikenlaista. Joskus asiat vain lähtevät menemään vikaan. Harva suunnittelee, että minusta tulee päihderiippuvainen tai vanki.

Erityisesti naisvankeja kohdatessaan Eevaa on koskettanut se, miten monella heistä on taustallaan eri elämänvaiheissa tapahtunutta tapahtunutta henkistä ja fyysistä loukkaamista.

– Vanajan vankilan johtaja Kaisa Tammi-Moilanen on puhunut paljon siitä, miten naisvangit kantavat mukanaan traumaa. Tätä traumaa yritetään lääkitä päihteillä, ja päihteidenkäyttö saattaa johtaa rikokseen. Naiselle on suuri oivallus ymmärtää, että hän voi työstää traumaansa ja päästä näin eroon päihderiippuvuudesta.

Naisvankien kanssa Eeva on käynyt kahdenvälisiä keskusteluja, mutta myös istunut ryhmissä, joissa on tehty käsitöitä ja keskusteltu mieltä painavista asiois­ta. Naisvangeilla on paljon elämänsurua.

– Heillä on huoli läheisistään, ja monilla on lapsia, jotka on huostaanotettu. Hätä ja syyllisyys painavat.

Eeva huomauttaa, että päihde- ja rikollisessa maail­massa naiset ovat hyvin haavoittuvassa asemassa. Siksi olisi tärkeää, että he pystyisivät käsittelemään asioita naisten kesken, ei sekaryhmissä.

– Erilaisten päihderyhmien toiminta suunnitellaan yleensä miesten tarpeiden mukaan, koska naiset ovat vähemmistönä. Olisi tärkeää, että olisi myös vain naisille tarkoitettuja ryhmiä. Tällöin he pystyisivät kertomaan kokemuksistaan avoimemmin.

Lue myös: Nuoruuden törttöilyt johtivat vankilakierteeseen ja eroon omasta lapsesta – nyt Maria haluaa auttaa vaikeuksissa olevia nuoria: ”Pääsin itse nousemaan niin syvältä”

Eeva Nurminen: ”Tuntuu vapauttavalta ajatella, että työt eivät enää jatku”

Taannoin Eevan ystävä houkutteli häntä lähtemään mukaan vihreisiin sisariin eli Sotilaskodin vapaaehtoisiin. Syyskuun alussa eläkkeelle jäänyt Eeva totesi, että nyt haiskahtaa työltä. Hän suunnittelee aivan muunlaisia rientoja.

– Tuntuu vapauttavalta ajatella, että työt eivät enää jatku. Kirjoitan, luen, teen käsitöitä, vietän aikaa veljen lapsenlasten kanssa. Aion jatkaa myös valokuvausharrastustani. Ystävän kanssa olen sopinut, että otamme joka päivä yhden merkityksellisen kuvan.

Diakonina hänellä ei ollut määrättyä työaikaa, vaan työtä tehtiin tarpeen mukaan myös iltaisin ja viikonloppuisin. Eevalla ei ole koskaan ollut vaikeuksia erottaa toisistaan työtä ja vapaa-aikaa. Tämä ja työnohjaus takasivat sen, että hän ei kuormittunut liikaa.

– Kun tulin kotiin, riisuin diakonin vihreän virkapaidan ja valkoisen kauluksen ja vaihdoin rennompaan asuun. Työminä jäi ja tilalle tuli arkiminä.

Voimia Eeva on ammentanut hiljaisuudesta. Hän käy paljon myös retriiteissä. Kun on tehnyt työtä, jossa on jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisten kanssa, hiljaisuudessa voi kohdata oman itsensä.

Samalla viivalla elämän alussa ja lopussa

Eeva kokee olleensa etuoikeutettu. Diakonin työ on avannut ovia maailmaan, johon hänellä ei muuten olisi ollut pääsyä. Hän on oivaltanut sen, että ihmisillä on voimavaroja selviytyä mitä raastavimmista ja raskaimmista asioista.

”Monesti olen ajatellut, että voi kun tuonkin tarinan saisi kirjoihin ja kansiin.”

Siinä samalla hän on saanut kuulla uskomattomia elämäntarinoita.

– Monesti olen ajatellut, että voi kun tuonkin tarinan saisi kirjoihin ja kansiin.

Päihderiippuvaisten asumisyksiköstä Eevan mieleen on jäänyt kohtaaminen, jossa hän oli sivustakatsojana: Eräs asuntolan asukas oli vuosikaudet pitänyt majaa silloisen oopperatalon jätelaatikossa. Joka aamu oopperan talonmies toi miehelle sinne kahvit termospullossa. Niinä vuosina mies myös palellutti varpaansa. Ne jouduttiin amputoimaan.

Eräänä päivänä Eeva katsoi parvekkeelta, kun mies köpötteli rollaattorin kanssa asumisyksikön saunasta. Samaan aikaan pihapolkua pitkin kulki yläkerran vanhainkodissa asunut mies, joka oli tehnyt merkittävän uran yhteiskunnan ylimmillä portailla.

Eeva näki, kun näiden kahden vanhuksen tiet yhtyivät. Toisen elämä oli kulunut varjoisilla kujilla, toisen kirkkaissa valoissa, mutta siinä he kulkivat molemmat hauraina ja rollaattoriin tukeutuen.

– Siinä kuvassa kiteytyi ajatus, että olemme samalla viivalla sekä elämän alussa että lopussa. Tätä kuvaa olen halunnut vaalia mielessäni.

X