”Yksikin hyvä ystävä voi riittää” – 3 maahanmuuttajaa kertoo, mikä auttaa kotoutumaan Suomeen

Iranista kiintiöpakolaisena tullut Bahar Mozaffari, irakilaissyntyinen Harith Raad Salih ja Englannista muuttanut Neil Hardwick kertovat, mikä auttoi heitä kotoutumaan Suomeen.

”Ystävyys Pirjoon vahvisti uutta identiteettiäni”

Bahar Mozaffari, 39, tuli Suomeen pakolaisena vuonna 2006.

Iranilainen isäni oli kirjailija ja feministi, ja hän kasvatti neljä tytärtään tasa-arvoisiksi. Isä oli 12 vuotta vankilassa, ja minäkin olin hengenvaarassa, koska toimin kielletyissä naisasiajärjestöissä.

Pääsin Suomeen kiintiöpakolaisena ja sain nopeasti asunnon ja ruokaa itselleni sekä pienelle pojalleni. Mutta kun halusin töitä, törmäsin byrokratiaan. Olin kuitenkin sinnikäs, lapsi pääsi päivähoitoon, opiskelin suomea ja sain vähitellen töitä.

Parasta oli, kun kaksi vuotta Suomessa asuttuani tapasin Pirjo Rötkösen. Juttelimme sattumalta muutaman sanan myyjäisissä Maailma kylässä -festivaaleilla, ja hän tuntui heti mukavalta. Vaihdoimme yhteystietoja, mutta en rohjennut lähestyä häntä. Ajattelin, että hän on sentään yli viisikymppinen, ehkä hän ei halua ystävystyä ikäiseni kanssa.

Pirjo otti minuun yhteyttä, ja kun tapasimme, puhetta riitti ja hän kutsui meidät itsenäisyyspäivänä kylään. Seuraavan kerran kun tapasimme, hän oli ottanut lisää selvää myös iranilaisuudesta. Sittemmin itsenäisyyspäivän juhlista on tullut meille yhteinen perinne, ja olen oppinut häneltä paljon suomalaisuudesta. Hän on meille kuin perheenjäsen.

Sittemmin tutustuin nykyiseen mieheeni, joka oli tullut tänne samoihin aikoihin kuin minäkin. Olimme pitkään vain ystäviä – mikä ei ole tavallista iranilaisen naisen ja miehen kesken – mutta nyt olemme naimisissa ja meillä on 2,5-vuotias tytär.

Tärkeintä kotoutumisessa ovat kielitaito sekä identiteetti. Pitää miettiä, millainen on, mistä unelmoi ja miten haluaa toteuttaa itseään täällä. Tunnen, että minun identiteettini ei ole muuttunut vaan kehittynyt. Puhumme kotona lasten kanssa persiaa, mutta lapset puhuvat päiväkodissa suomea. Minäkin puhun suomea ja tunnen itseni suomalaiseksi. Olen onnellinen täällä.

”Taide on yhdistävä, kansainvälinen kieli”

Harith Raad Salih, 24, tuli Suomeen pakolaisena vuoden 2015 lopussa.

Olin tv-juontaja Irakissa. Ohjelman nimi oli Nuorten elämä, ja olin aktiivinen nuorten ja lasten oikeuksien puolustaja. Esitin joidenkin mielestä poliittisesti vääriä mielipiteitä, eivätkä päättäjät pitäneet minusta. Kun minut pahoinpideltiin, jatkoin silti vielä ohjelmaa. Kun sanoma on tärkeä, ei saa olla peloissaan. Vasta sitten, kun paras ystäväni tapettiin ja asemani kävi tosi vaaralliseksi, pakenin maasta. Päädyin Turkin ja Kreikan kautta ensin Keski-Eurooppaan, sitten Ruotsin puolelle ja Haaparannan kautta Hyvinkäälle ja Helsinkiin.

Alku vastaanottokeskuksessa Hyvinkäällä oli tosi ankeaa, olin aika masentunut. Sitten tajusin, että tärkeintä kotoutumisessa on asenne. Hyväksy muut, niin sinut hyväksytään. Olen sosiaalinen ja uskallan lähestyä ihmisiä. Tärkein asia oli, että opin tuntemaan oman alani ihmisiä. Meillä on yhteinen taiteen kieli, se lähentää meitä. Ei pidä ajatella sopeutumista liikaa, pitää vain elää, olla rohkea ja tehdä niitä asioita, jotka tuntuvat tärkeiltä. Minulla on aina ollut positiivinen ja suvaitsevainen asenne, ja olen sielultani taiteilija.

Lempipaikkani Helsingissä on taidemuseo Kiasma. Se on niin kaunis ja jotenkin miltei pyhä. Siellä tunnen olevani rauhassa. Olen muslimi, mutta ajattelen, että uskonto on henkilökohtainen asia, ei yhteiskunnallinen. Uskonto voi olla eri, mutta maa on sama ja yhteinen.

On kiinnostavaa, että saan olla mukana teatteriprojektissa Suomessa. Haluan tulevaisuudessa viedä suomalaista kulttuuria myös ulkomaille. Viihdyn hyvin, ja haluan asua täällä, mutta tunnen olevani kansainvälinen. Tulevaisuudessa voin yhtä hyvin tehdä töitä muuallakin. Haluan jättää sormenjälkeni hyviin asioihin.

”Kieli on kaiken ydin, se täytyy oppia”

Neil Hardwick, 68, tuli Suomeen vuonna 1969 alun perin naisen vuoksi.

Halu kirjoittaa oli minulla hyvin vahva, kun tulin vastavalmistuneena maisterina Suomeen.

En koskaan varsinaisesti tehnyt päätöstä jäädä tänne, mutta tykkäsin esimerkiksi tavasta, jolla naiset tulivat aktiivisesti, fiksusti ja itsevarmasti juttelemaan. Olin tottunut Englannissa siihen, että naiset näyttelivät aluksi vähän tyhmempää, mutta täällä sitä ilmiötä ei esiintynyt.

Tajusin nopeasti, että täällä voi pärjätä englannilla, mutta se ei riitä. Minulla oli halu viihtyä, joten paneuduin kielen opiskeluun tosissani, otin yksityistunteja ja harjoittelin ahkerasti. Kotoutuakseen maahan täytyy kielen lisäksi tuntea myös suomalainen kulttuuri ja juuret.

Veijo Meri ja Juhani Aho olivat ensimmäiset suomalaiset lukukokemukseni, ja sittemmin luin myös Peter von Baghin kirjoja. Niinpä aloin vähitellen ymmärtää suomalaisia.

Varsinaista rasismia olen kohdannut vain kerran, erään kylpyläloman aikana. Siellä vanhat miehet sanoivat, että palaa Englantiin, et kuulu tänne. Kun vastasin, että minulla on suomalaiset lapset, he sanoivat, että vie ne mukanasi tai jätä äidille.

Minulta kysytään aina, että olenko suomalainen vai englantilainen, ja siihen on tosi hankala vastata. Mutta jos nyt ihan pistooli ohimolla tivattaisiin, niin kai minä enempi suomalainen olen. Sitä Britanniaa, missä kasvoin, ei enää ole, sinne jäi vain muutama sukulainen, siinä kaikki. Täällä ovat lapset, lastenlapset ja ystävät – kyllä minä tänne kuulun.

Muutin itse tänne ilman valmista suunnitelmaa, mutta tajusin, että ei kukaan halua hyväksyä tyyppiä, joka yrittää sopeutua vain paremman puutteessa. Pitää haluta viihtyä. Ja jos ihonväri on musta tai ruskea, niin valitettavasti kotoutumisensa eteen joutuu ponnistelemaan vielä enemmän kuin tällainen kalpeanaama.

Lue myös: 

Suomalainen Alexander työskenteli pelastuslaivalla Välimerellä: ”Se tuntui sydämessä”