Kasperi ja Aleksi viettävät arkipäivät Annamarin kanssa Turussa, mutta matkustavat viikonloppuisin isän luokse Tampereelle.
Kasperi ja Aleksi viettävät arkipäivät Annamarin kanssa Turussa, mutta matkustavat viikonloppuisin isän luokse Tampereelle.
Ihmiset ja suhteet

Yksinhuoltaja Annamari, 41, katkaisisi ”täysin järjettömän” lapsille uhrautumisen ketjun – ”Järjestys on se, että minä laitan ensin oman happinaamarini”

Yksinhuoltajat Mira Saarela ja Annamari Laukka ajattelevat, että arjen pyörittäminen ilman toista vanhempaa on yhtä aikaa raskasta, onnellista ja antoisaa.
Teksti: Asta Leppä Kuvat: Suvi Elo ja Sara Pihlaja

Aurinko osuu pienestä verhonraosta Mira Saarelaa, 30, kasvoihin. Kello on vähän vaille kahdeksan. Samassa huoneessa nukkuu Oliver, 6. Pojan posket punoittavat hiukan, iho on unenraukea.

Mira nousee ylös, kaataa kulhoon mysliä ja nauttii hitaasta aamusta kuten aina kun hänellä on iltavuoro. Nyt Oliverkin kömpii tukka pörrössä keittiöön. Muutama muuttolaatikko on vielä näkyvillä, sillä koti on heille uusi. Mira pitää vuokrayksiöstään kovasti.

Kun Miran luona Pälkäneellä vielä syödään, turkulainen Annamari Laukka, 41, on jo herättänyt tokaluokkalaisen Aleksin, valmistanut hänelle aamiaisen ja lähettänyt reppu selässä koulutielle. Nyt hän herättää nuorimmaisensa, päiväkoti-ikäisen Kasperin. Kasperi haukottelee, suusta livahtaa yksi kaikkien vanhempien hyvin tuntemista sanapareista: ”Onks ihan pakko?”

Yksinhuoltajan perheessä tuo kysymys on aina kovin retorinen.

Äidin on pakko tehdä monia sellaisia asioita, jotka muuten voisi nokittaa parisuhteen toiselle puoliskolle.

Se on sekä siunaus että kirous.

– Lapsi oli sellainen ihana yllätys, Mira tunnustaa.

Kaikenlaista kävi mielessä, kun selvisi, että lapsen isä ei tulisi olemaan mitenkään läsnä heidän elämässään. Selviäisinkö? Jaksaisinko?

– Yksinhuoltajana pitää oppia priorisoimaan asioi­ta, Mira sanoo.

– Yksinhuoltaja oppii priorisoimaan asioi­ta, Mira sanoo.

Hiukan samanlaisia ajatuksia pyöri myös Annamarin päässä. Tosin hänen avioeronsa oli sujunut sopuisasti ja välit lasten isään olivat hyvät. Ongelma oli se, että Annamari halusi muuttaa Tampereelta Turkuun ja aloittaa elämänsä puhtaalta pöydältä. Turussa ei ollut tukiverkkoja, eikä lasten isää, joka jäisi asumaan kahdensadan kilometrin päähän. Tehtiin sopimus, jonka mukaan lapset asuisivat viikot Annamarilla ja viikonloput yhtä kuukaudessa lukuun ottamatta isällään.

– Hiukan jouduin myymään ajatusta ex-miehelleni, Annamari naurahtaa.

– Ystävät ja sukulaiset olivat hekin huuli pyöreänä: Miksi lähdet? Miten uskallat? Eihän sulla ole siellä ketään.

– Ja vähän tuntemattomammat epäilivät, että painelen jonkun ihastuksen perään.

”Au-lapset” ja ”makaajat”

Suomessa yhden vanhemman perheitä on kaikista lapsiperheistä noin 24 prosenttia. Tästä luvusta äiti-lapsiperheitä on 85 prosenttia. Isä-lapsiperheiden määrä on kasvanut hitaasti, mutta yh-isät ovat yhä selkeä vähemmistö. Lähes kaikki eroperheet sopivat yhteishuoltajuudesta, mutta lähivanhemmuus menee yleensä äidille.

Turun yliopiston perhetutkija Mia Hakovirran mukaan jako on lähes poikkeuksetta vanhempien keskenään sopima ja toistaa usein parisuhteenaikaista roolijakoa.

Koska yksinhuoltajuus on niin vahvasti sukupuolittunut ilmiö, tässäkin jutussa esiintyy nimenomaan kaksi äitiä. Yksinhuoltaja kokee muutakin kulttuurista rasitetta. Esimerkiksi historiasta periytyneet stereotyyppiset mielikuvat kuultavat toisinaan läpi vanhemman sukupolven näkemyksissä. 1960-luvulla puhuttiin au-lapsista (avioliiton ulkopuolella syntyneistä) ja isistä “makaajina”. Somepalstoilla voi yhä törmätä ummehtuneisiin ennakkoluuloihin.

– Meillä ei silti näy lähellekään yhtä stigmatisoivaa puhetta kuin vaikkapa Yhdysvalloissa ja Briteissä, huomauttaa tutkija Mia Hakovirta.

– Mutta esimerkiksi kymmenisen vuotta sitten tehdyn kyselytutkimuksen mukaan 40 prosenttia suomalaisista oli sitä mieltä, ettei yksinhuoltaja pysty tarjoamaan lapselle yhtä hyvää kasvuympäristöä kuin kaksi vanhempaa.

Hollantilaisen tutkimuksen mukaan ainakin omaehtoisesti lapsen hankkineiden äitien lapset tunsivat itsensä aivan yhtä onnellisiksi kuin kahden vanhemman perheen jälkikasvu. Eiväthän lapset tienneet toisenlaisesta elämästä. Samaa sanoo Mira, joka on ollut koko vanhemmuutensa ajan totaaliyksinhuoltaja. Hän ei osaa kaivata mitään enempää, ei ole katkera toisille perheille eikä tuhlaa aikaa vertaillakseen itseään ydinperheisiin.

– Miksi tekisin niin? Me olemme luoneet ihan omannäköisemme elämän. Se riittää, hän sanoo.

– Pienet asiat elämässä merkitsevät ja tuovat iloa. Kuten vaikka se, että pelaan illalla muistipeliä Oliverin kanssa. Tai että hiihdämme yhdessä.

Yksinhuoltaja Miran mukaan Oliverilta ja häneltä ei puutu mitään tärkeää.

Miran mukaan Oliverilta ja häneltä ei puutu mitään tärkeää.

On aamuaskareiden aika. Yhdeksän jälkeen Mira työntää kinkkukiusauksen uuniin. Sitten hän imuroi. Pyykkikone alkaa pyöriä. Poika leikkii lattialla ja välillä jutellaan. Kello 11 Mira kattaa keittiönpöydälle lautaset ja nostaa kinkkukiusauksen hellan päälle. Syödään.

Tutkimuksissa yksinhuoltaja uhrautuu lasten puolesta

Annamari on puolestaan vienyt Kasperin perhepäivähoitajalle ja kiirehtinyt töihin kampaamoon, jossa hänellä on vuokratuoli. Ensimmäinen asiakas on jo odottamassa, ja Annamari tervehtii iloisesti. Hän sekoittaa hiusvärin ja alkaa levittää sitä asiakkaan hiuksiin.

Työ on molemmille naisille tuki ja turva.

– Kun Oliver syntyi, vanhempani auttoivat paljon, varsinkin äitini, Mira kertoo

– Minulla oli myös sen verran hyvä tilanne, että olin jo valmistunut lähihoitajaksi, ja minulla oli vakituinen työpaikka vanhainkodissa Pälkäneellä. Työpaikka on koko tämän ajan ollut aivan olennainen juttu. En usko, että olisin pärjännyt näin hyvin ilman kivaa työyhteisöä.

Myös Annamari sanoo, että hän on huomattavasti parempi äiti, kun saa tehdä töitä ja häärätä välillä omia juttujaan. Terve itsekkyys, rajat, mielekäs työ, unelmat – tällaisilla asioilla Annamari jaksaa ja voi hyvin. Hän esimerkiksi haaveili omasta putiikista, ja nyt hänellä onkin yrttiteesekoituksia myyvä pieni verkkokauppa.

– Koska päiväni ovat niin täynnä sosiaa­lista häslinkiä, minun on pakko välillä painua vaikka yksin metsään kävelemään, Annamari sanoo.

– Ja jos haluan mielenvirkistykseksi museoon tai kahvilaan, sitten menemme. Sen jälkeen voidaan tehdä sitä, mistä lapset tykkäävät. Mutta järjestys on se, että minä laitan ensin oman happinaamarini kasvoilleni kuten lentokoneen turvaohjeissa neuvotaan.

Tutkija Mia Hakovirran mukaan monissa suomalaisissa ja kansainvälisissä tutkimuksissa on tullut esiin, kuinka yh-vanhemmat nipistävät omista menoistaan ja usein jopa uhrautuvat lastensa puolesta. Vanhempien pahin pelko on, että lapsi poikkeaa muista ikätovereistaan ja joutuu silmätikuksi, pahimmassa tapauksessa kiusatuksi.

Ele on kaunis, mutta siinä on vaaransa.

”Uhrautumisen ketju pitäisi katkaista tässä sukupolvessa”

Jos uhrautumisen vie liiallisuuksiin, oma jaksaminen kärsii. Eräs yh-äiti kertoi, miten hänen teininsä halusi aina käydä aamukahvilla kalliissa ketjukahvilassa. Äiti maksoi teinin karamellilatten, mutta odotti ulkopuolella, koska hänellä itsellään ei sellaiseen ollut varaa.

Annamari suorastaan pöyristyy ajatuksesta.

– Tällainen täysin järjetön uhrautumisen ketju pitäisi vihdoin katkaista tässä sukupolvessa, hän puuskahtaa.

– Kun perheessä kaikki saavat toteuttaa itseään, kaikki myös voivat paremmin. Pahimmillaanhan uhrautuminen johtaa vanhemman katkeroitumiseen koko loppuiäksi.

Kun Mira on ripustanut pyykin, hän auttaa poikaa pukeutumaan ja vie hänet päiväkotiin. Iltavuoro vanhainkodissa alkaa kello 13 ja kestää iltayhdeksään asti. Työ on fyysisesti raskasta. Mira huikkaa heipat työkavereilleen ja pukeutuu työvaatteisiin ja -kenkiin.

Annamarin poika, tokaluokkalainen Aleksi on oppinut jo varhain itsenäisyyttä.

Annamarin poika, tokaluokkalainen Aleksi on oppinut jo varhain itsenäisyyttä.

Annamari taas kiirehtää neljän jälkeen kotiin töistä, hakee kuopuksen päiväkodista ja hoppuaa markettiin. Päivälliseksi hän kokkaa nopean pastan. Siis mikäli ei ole maanantai, silloin hotkaistaan hodarit autossa ennen esikoisen ratsastustuntia. Mutta jos on tavallinen päivä, hän pyyhkii keittiön pinnat ja laittaa pyykkikoneen pyörimään.

Arjen haasteista suurimpia on tulojen riittävyys. Moni yksinhuoltaja tulee huomattavasti huonommin toimeen kuin kahden palkansaajan perhe.

Toimeentulotuki evättiin, koska tulot olivat seitsemän euroa suuremmat kuin menot.

Mira sanoo, että vaikkei hänen lähihoitajan palkkansa päätä huimaakaan, he tulevat toimeen. Syödään normaalia arkiruokaa, ja vaatteet ovat siistejä ja puhtaita, mitä muuta tarvitaan? Mutta vaikka Mira miten säästää ja budjetoi, viime talvena hän joutui tiukille.

– Minä rakastuin, hän tunnustaa.

– Muutimme miehen kanssa kolmestaan isompaan asuntoon, mutta suhteesta ei tullutkaan mitään.

Määräaikaissopimuksen vuoksi Mira ja poika jäivät kahdestaan vuokralle kalliiseen rivitalokolmioon. Puolet palkasta meni asumiskuluihin. Asumistukea ei herunut, Miran bruttopalkka oli liian suuri ja toimeentulotukikin evättiin, koska hänen tulonsa olivat seitsemän euroa suuremmat kuin menot.

Lue myös: ”En halunnut tukia, halusin töihin” – korkeakoulutetut maahanmuuttajat Allison Abdile ja Bahar Mozaffari hakivat lukuisia työpaikkoja vuosien ajan, kunnes lopulta onnisti

Vuoroviikkoasuminen on monelle kallis järjestely

Kynnysmatolle alkoi kasautua uhkaavia kirjekuoria.

– Minä sitten soittelin laskuttajille ja pyysin jokaiselta erikseen maksujärjestelyitä. Noloahan se oli, mutta se nolous oli vain voitettava.

Ensi syksynä alkaa ”Ollin” eskari. Mira miettii, miten hän järjestää tulevaisuudessa työ­vuoronsa. Kuva: Sara Pihlaja 2022

Ensi syksynä alkaa ”Ollin” eskari. Mira miettii, miten hän järjestää tulevaisuudessa työ­vuoronsa.

Mira oli säästänyt aiemmin rahaa ”pahan päivän varalle”. Nyt kun hän oli oikeasti tiukoilla, hänellä oli valtava kynnys koskea vararahastoonsa. Tuntui kuin elämästä olisi otettu siihen varusteltu turvatyyny pois. Hän kyseli itseltään, oliko tämä nyt tarpeeksi paha päivä. Onko minulla lupa ottaa tililtä rahaa ilman huonoa omaatuntoa?

Annamarin elinkeinoihin iski puolestaan koronapandemia. Ensin kampaamosta vähenivät asiakkaat. Sitten loppuivat myös hääkeikat morsiuskampauksineen, joita hän oli tehnyt päivätyön ohessa. Eikä rakas verkkokauppakaan iskenyt kipinää heti alkumetreillä.

Yksinhuoltajuus on lapsiperheköyhyyden keskeisimpiä riskitekijöitä. Yhden huoltajan perheistä liki joka neljäs on pienituloinen. Sekä Miraa että Annamaria ovat auttaneet rahallisesti läheiset, Miraa omat vanhemmat, Annamaria puolestaan lasten isä, vaikka ”eihän se hänen tehtävänsä ole”, kuten Annamari huomauttaa.

Yksinhuoltaja Mira Saarela

– Kun olen huomannut selviäväni, itseluottamukseni on kasvanut, kuusivuotiaan Oliverin yksinhuoltajaäiti Mira Saarela sanoo.

Tutkija Mia Hakovirran mukaan eron jälkeen yleensä nimenomaan naisten toimeentulo heikkenee, koska lapset jäävät usein äideille ja perhettä elätetään yhden ihmisen tuloilla. Lapsilisän reaaliarvo on laskenut vuosi vuodelta, ja yksinhuoltajakorotus on vain noin 50 euroa kuussa.

Erityisesti Hakovirtaa on mietityttänyt, että tutkimusten mukaan vain puolet yh-äideistä saa elatusapua lapsen toiselta vanhemmalta, moni turvautuu Kelaan. Ovatko siis useat elatusvelvollisetkin pienituloisia? Pääpiirteissään suomalainen yhteiskunta näyttää rakentuvan kahden palkansaajan ydinperhemallille.

Raha luuraa myös ideaalimalliksi nostetun lasten vuoroviikkoasumisen taustalla. Lapset viihtyvät, mutta vanhemmilta asumisjärjestely vaatii hyvät tulot ja isot kodit. Siksi vuoroviikkoasuminen on pohjimmiltaan hyvin keskiluokkainen ratkaisu järjestää asiat eron jälkeen.

Kello on yli 21, kun Mira kiirehtii hakemaan Oliveria päiväkodista. Hän miettii, miten käy ensi syksynä, kun pojan pitäisi aloittaa aamuisin esikoulu. Päiväkodissa on syöty iltapala, nyt käydään pesulla. Sitten Mira lukee iltasadun, halii ja nukuttaa pojan. Kello on kymmenen.

Yksinhuoltaja Annamari

– Olen valinnut yrittäjän elämän siksikin, että voin joustaa aikatauluissani, Annamari sanoo.

Yksinhuoltaja ja yleisin lause

Annamari pesee pyykit ja siivoaa keittiön. Sitten hän hurauttaa iltapalaksi smoothiet lapsille. Kun lapset on saatu nukkumaan, hän valitsee seuraavan aamun koulu- ja päiväkotivaatteet. Kosteat ulkovaatteet hän ripustaa kuivumaan. Sen jälkeen vuorossa ovat verkkokaupan tilauk­set ja sähköpostien tarkastus.

Kello 23 jälkeen hänellä on puolitoista tuntia omaa aikaa, jolloin hän meditoi, katsoo leffaa, laittaa kasvonaamion, rentoutuu. Toisinaan tulee valvottua liikaakin.

”Viime syksynä huomasin, että olin jaksamiseni rajoilla.”

Sekä Mira että Annamari tunnustavat, että heitä väsyttää aika usein. Mikähän on lause, jonka yksinhuoltajavanhempien lapset kuulevat kaikkein yleisimmin? Luultavasti ”äiti on nyt vähän väsynyt”.

– Viime syksynä huomasin, että olin jaksamiseni rajoilla, Annamari tunnustaa.

– Yhtäkkiä nekin asiat, jotka tuottivat iloa ja joista aidosti pidin, lakkasivat kiinnostamasta.

Silloin hän ”otti lomaa kaikesta mieltä ja kehoa stimuloivasta”; telkkari kiinni, some pois, ei viiniä, ei karkkeja, sosiaaliset kontaktit minimiin. Sillä tavoin hän alkoi toipua.

Kasperi on niin sanotussa krokotiili- ja dinosaurusiässä.

Kasperi on niin sanotussa krokotiili- ja dinosaurusiässä.

Muutaman vuoden takaisen väitöskirjan mukaan moni yksinhuoltajaäiti luovii epätyypillisten työaikojen ristiaallokossa ja tuntee jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä, ettei aika tahdo riittää. Muitakin suorituspaineita on. Esimerkiksi monia poikalasten yh-äitejä painaa syyllistävä keskustelu vähistä mieskontakteista.

Siitä asiasta Mira ja Annamari eivät ole olleet huolissaan. Annamarin pojilla on lämmin suhde isäänsä, ja Miran pojalla mukava pappa sekä kaksi Miran pikkuveljeä miesmalleina.

Sitä paitsi elämää on Annamarin mukaan hyvä ajatella toisin. Että se on väkisinkin epätäydellistä. Kaikkea sattuu ja tapahtuu, ja se pitää vain hyväksyä. On oltava armollinen itselleen.

Annamari kertoo esimerkin.

– Eron jälkeisenä uutenavuotena halusin todistaa, että pärjään kaikessa. Ostin poikia varten läjän ilotulitusraketteja, vaikka en koskaan ollut raketteja ampunut. Tökkäsin ne riviin lumihankeen ja aloin sytytellä. Sviish, svaash, raketit alkoivat sähistä sinne ja tänne. Huusin poikia maastoutumaan läheiseen ojaan.

– Episodi sarjasta ”Vuoden äiti”, hän nauraa.

Onneksi yksinhuoltajan mokia kukaan ei sentään jää sättimään.

X